Jäähallissa ei ole aikoihin hurrattu rockmusiikille niin kuin perjantai-iltana. Pasilan Areenan avaamisen jälkeen Nervanderinkadun hallissa on soitettu rockia harvakseen, vaisun tunnelman vallitessa ja yleensä vain parin-kolmentuhannen ihmisen yleisölle. Nyt vanha jääkiekkopyhättö on saamassa takaisin takavuosien tunnelmaa; runsas kuukausi sitten Garbagella oli nelisentuhatta ihmistä, ja perjantaina Manic Street Preachers keräsi katsomoon liki 5 500 kuulijaa.
    Vähemmästäkin voi päätellä, että walesilaistrio on tänä talvena Suomessa suosituimpia ulkomaisia rockyhtyeitä. Kunnia lankeaa perin harvoin Brittein saarilta tuleville yrittäjille, mutta Manicsin musiikki onkin lähempänä suomalaista mollirokkia ja toisaalta suurten areenojen hard rockia kuin maanmiehillään yleensä.

Lainapalat sirpaleita
    Tiiviin puolitoistatuntisen konsertin yleisilme oli odotetun energinen, vaikka viime syksynä Tukholmassa nähtyyn pienimuotoisempaan klubikeikkaan verrattuna esityksessä oli nyt myös enemmän suurelle lavalle sopivia suuria eleitä. Manic Street Preachersin musiikki saattaa syntyä yhteistyönä, ja basisti Nicky Wire on ottanut julkisuudessa provokaattorin roolin, mutta lavalla ryhmän napa ja kantava tukipilari on laulaja-kitaristi James Dean Bradfield. Yhtyeen dynamiikka ja soiton jännitteet ovat hänen läpitunkevan ja intensiivisen äänensä ja ilmeikkään kitarointinsa varassa.
    Helsingissä Manics käytti suosittua, mutta mielikuvituksettomalta kuulostavaa taktiikkaa, jonka mukaan ensin soitetaan puoli tuntia hittejä, sitten puoli tuntia albumien tylsempiä raitoja ja lainakappaleita ja lopuksi taas puoli tuntia hittejä. Hittiosuuksissa säväyttivät odotetusti uuden levyn You Stole The Sun From My Heart ja The Everlasting, edellisalbumin A Design For Life ja Australia ja varhaisemmasta tuotannosta poimitut La Tristesse Durera ja We Love You. Lainapalat olivat tällä kertaa lähinnä sirpaleita: pikaisesti kappaleiden väliin ujuttettu pätkä Lynyrd Skynyrdin Sweet Alabamaa nostatti hallissa spontaanin naurunremakan.
    Sinänsä nautittavan ja pienistä puutteistaan huolimatta henkeä nostattavan rockkeikan suurin murhe tuli tällä kertaa valoista.

Tuskalliset valot
    Suurten rockkeikkojen valosuunnittelussa on viime vuosina kyllästytty lavan ylle ripustettuihin massiivisiin valopattereihin ja innostuttu - epäilemättä myös kustannussyistä - lavalle sijoitetuista spoteista ja vari-lighteista.
    Joskus matalalta suunnatut valot toimivat hyvin, mutta Manics-keikalla soittajien selän takaa yleisöä kohti tulittavat heittimet ja strobot olivat tuskallista nähtävää. Ainakin istumakatsomojen alaosissa loputon valonheittimien katselu aiheutti nopeasti pahaa oloa. Lopulta oli pakko tuijottaa vastapäistä katsomoa tai vaikkapa katossa riippuvia HIFK-paitoja. "If you tolerate this your children will be next" sai sloganina taas uuden merkityksen.
    Lämmittelijä Idlewild teki ensimmäiselle albumilleen muutamia rosoisen tarttuvia poplauluja, mutta Manicsia lämmitellessään se ei yltänyt yhtään ylemmäs kuin epävarmuuttaan välinpitämättömyydeksi naamioiva keskiverto suomalainen punkpop-yhtye. Maailmalle kasvamaan!

Ilkka Mattila