Luokkayhteiskunnan kantaaottavat sankarit
Manic Street Preachers toi agit-rockin taas listoille
TUKHOLMA-Kantaaottava rock on yhä hengissä. Walesilaisen Manic Street Preachersin James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore ovat monen vuoden jälkeen löytäneet oikean muodon julistavalle agit-rockilleen.
Kahden vuoden takainen Everything Must Go -albumi nosti brittien kulttisankarit kansainvälisiksi tähdiksi ja tuore This Is My Truth Tell Me Yours nousi jopa Suomen albumilistan ykköseksi. Maaliskuussa yhtye saapuu maahamme ensi kertaa esiintymään.
Manicsin menneisyys on ollut värikäs. Alkuvuosinaan se tunnettiin jyrkistä mielipiteistään ja mauttomasta ulkoasustaan, ja yhtyeen neljäs jäsen, särmikäs ja intohimoinen tekstinikkari Richey James nousi itsetuhoisella käytöksellään ryhmän keulakuvaksi. James katosi jäljettömiin kolme ja puoli vuotta sitten ja kriisin jälkeen yhtye nousi jaloilleen kypsyneenä ja vähemmän fanaattisena.
"Luokkayhteiskunta synnyttää tällaista"
Tiedän, mitä tarkoitat", sanoo nykyisin teksteistä vastaava basisti Nicky Wire.
"Britanniassa on paljon köyhistä oloista tulleita sankareita, kuten Linford Christie, Noel Gallagher tai näyttelijä Richard Burton, joka on Walesista. Meillä on luokkayhteiskunta ja se synnyttää tällaista."
Erikoista onkin, että Manicsin edellisen levyn suurhitti A Design For Life tulkittiin Britanniassa kännäävien junttien ylistyshymniksi. Kertosäkeen "we dont talk about love / we only want to get drunk" on pohjimmiltaan hyvin murheellinen ja mainiosti Suomenkin oloihin sopiva havainto.
"Meiltä oli tuhottu paljon kaikkea ympäriltämme"
"Meillä oli paljon lahjakkaita koulukavereita, jotka päätyivät tehtaisiin ja umpikujaan elämässään. Joistakin olisi voinut tulla urheilijoita, matemaatikkoja, lentäjiä, mitä vain. Sen sijaan heistä tuli niitä, jotka vetävät viikonloppuna kännit ja hajottavat bussikatoksia", muistelee Wire.
"Nuorena kaikki ovat jyrkkiä mielipiteissään. Me suhtauduimme asioihin nihilistisesti, koska olemme kasvaneet Walesissa ja meiltä oli tuhottu niin paljon kaikkea ympäriltämme", sanoo Bradfield.
Walesilainen rock on ollut viime aikoina vahvasti esillä Britanniassa, mutta Manicsit eivät halua korostaa kotiseuturakkauttaan, eivätkä innostu ajamaan Walesille itsenäisyyttä.
Työväenluokkaisesta pohjastaan he ovat ylpeitä, ja Manics onkin helppo nähdä osana sitä brittiläisen popmusiikin perinnettä, jossa kurjuudesta tehdään kiehtovaa ja seksikästä.
Taistelulauluja kovaa ja korkealta
Idolina brittipunkin legenda The Clash
Manic Street Preachers Tukholman Münchenbryggerietissä.
Ei ole mikään salaisuus, että Manic Street Preachersin idoli on brittipunkin legenda The Clash. Vaikutteet kuuluvat levyillä poliittisesti virittyneissä teksteissä ja paatoksellisissa kertosäkeissä, ja kun James Dean Bradfield loikkasi tiistai-iltana mikrofonin ääreen armeijahenkisessä paidassaan ja vitivalkoinen Gibson Les Paul kaulassaan, juuret saattoi myös nähdä. Joe Strummer on saanut pulskan ja pirteän perillisen.
Ruotsalaisyleisölle näyttäytynyt Manics Street Preachers esitti hienon ja korkeaviritteisen keikan, josta ei puuttunut intohimoa, taistelulauluja eikä klassisen rocknrollin liukkautta.
Manics on murtautunut suurempaan suosioon vasta kahdella uusimmalla albumillaan, mutta yhtye esitti lavalla ilahduttavan paljon myös nuoruutensa helmiä. Yhtyeen oikukasta glam-punk-taustaa on kauhisteltu tarpeettomankin paljon. Rocklauluja he ovat osanneet tehdä alusta asti; La Tristessa Durera, Motorcycle Emptiness ja Roses To The Hospital kajahtivat voimalla, ja Bradfieldin korkea ääni soi vähintään yhtä intensiivisesti kuin 90-luvun alussa.
Dynamiikkaa ja terävyyttä
Koskettimilla vahvistettu yhtye selviytyi yllättävän hyvin myös tuoreemman tuotantonsa tulkinnoista, vaikka levytetyt versiot ovat olleet toinen toistaan suuremmiksi tuotettuja ja raskaammin orkestroituja.
Manicsin ydintrio soittaa tiukasti, ja varsinkin kitaroissa oli näin suoraviivaisessa rockissa harvoin kuultua dynamiikkaa. Kertosäkeiden kitaravallit erottuivat selvinä ja terävinä.
Hyvällä keikkapaikallakin on merkityksensä. Vuoden verran Tukholman Söderissä vanhassa panimorakennuksessa toiminut Münchenbryggeriet on toimiva ja persoonallinen rocksali. Vajaat kaksituhatta ihmistä vetävässä tilassa näkee hyvin lavalle, ja happikin tuntuu riittävän. Samanlainen olisi mannaa Helsingissä.
Ilkka Mattila
|