Manic Street Preachers Vanhalla ylioppilastalolla
Manic Street Preachers näyttää pitävän Suomesta. Eilen seitsemännen levynsä, Forever Delayed -nimisen greatest hits -kokoelman julkaissut yhtye on vieraillut täällä peräti neljä kertaa.
    Nyt yhtye aloitti kiertueensa Helsingin Vanhalta ylioppilastalolta. Vaikka paikaksi valittiin Suomessa klubi, ovat Euroopan muut keikkapaikat samoja kuin edelliselläkin kiertueella. Vanhalla yhtye pääsi siis testaamaan pienessä tilassa, kuinka vanhat kappaleet toimivat.
    On ironista, että Manic Street Preachersin uran suurimmat hitit sijoittuvat yhtyeen keskeisen tragedian jälkeiseen aikaan. Kitaristi Richey Jamesin kadottua helmikuussa 1995 yhtye oli hajoamisen partaalla, mutta osoitti seuraavan vuoden toukokuussa julkaistulla Everything Must Go -levyllä olevansa vahvempi kuin koskaan.
    Levyn hitit nostivat yhtyeen yhdeksi brittipopin isoimmista yhtyeistä ja menestys vain jatkui seuraavalla This Is My Truth Tell Me Yours -levyllä. 90-luvun lopussa, Oasiksen ollessa tauolla ja brittipopin hiivuttua pois muodista, Manics nostettiin brittimediassa Britannian tärkeimmäksi yhtyeeksi.
    Forever Delayed -levyä kuunnellessa muistaa jälleen, kuinka erinomaisia kappaleita yhtye osaa tehdä. Paitsi että alkuaikojen katurock kuulostaa pitkältä aikaa raikkaalta, kuulostavat myös myöhemmän keskitien stadionballadit komean melodisilta. Livenä vaikutelma ei ole sama.
    Keikalla puolentoista tunnin hittikaari alkaa jossain vaiheessa tuntua uuvuttavalta, erityisesti täyteen ahdetulla Vanhalla. Nyrkkisääntö ylioppilaskunnan juhlavassa salissa on, että takana kuulostaa hyvältä, edessä näkee mitä lavalla tapahtuu.
    Tässä tapauksessa lavalla ei tosin tapahtunut mitään spektaattelimaista. Laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldiä lukuun ottamatta kukaan ei liikkunut merkittävästi.
    Basisti Nicky Wire, yhtyeen glamkeulakuva, on aikaisemmin herättänyt huomiota muun muassa hyppimällä narua ja rikkomalla instrumentteja. Nyt hän seisoi ilmeettömänä valkoisessa puvussaan, vain pyyhkien välillä hikeä otsaltaan.
    Tavallaan Manicsin hittikavalkadi on sellainen ettei kukaan pääse valittamaan, ettei saanut vastinetta rahoilleen. Yhtye soitti erinomaisesti, ja kappalelista oli rakennettu niin, että draaman kaari säilyi.
    Yhtye esitti alkuun tuttuja hittejä kokoelmalta, alkaen massiivisesta Motorcycle Emptinessistä.
    Vähitellen trio alkoi soittaa joukkoon albumibiisejä faneille. Generation Terrorists -levyn avauskappale Slash'N'Burn, The Holy Biblen Revol ja Gold Against The Soulin Roses in The Hospital kuulostivat paitsi nostalgisilta, myös pitkästä aikaan raikkailta.
    Sen sijaan edellisen levyn Ocean Spray tai suurhitti Tsunami kuulostivat vanhojen biisien hardrockin rinnalla puisevalta aikuisrockilta.
    Vanhoista hiteistä ehkä huonoimmin oli ikääntynyt M.A.S.H. -tunnari Suicide Is Painless. Manicsin heavy-versio kauniista kappaleesta kuulosti jähmeältä ja sen hardrock-kitarointi oli vain rujon kuuloista.
    Manic Street Preachers on onnistunut urallaan käymään läpi monta vaihetta. Tämä tuskin jää viimeiseksi.