Nirvana särkyi kestääkseen, mutta kuinkas kävikään walesilaiselle Manic Street Preachersille?
  Kun Kurt Cobain tappoi itsensä, Nirvanalla oli nimissään kolme studioalbumia. Eli yhtä monta kuin Manic Street Preachersilla silloin kun yhtyeen pitkään mielenterveysongelmista kärsinyt Richey Edwards katosi jäljettömiin helmikuussa 1995.
  Vaikka Edwards hädin tuskia osasi soittaa kitaraansa, hänellä oli selkeä rooli Manic Street Preachersin moraalisena omatuntona. Edwardsin tekstit muistuttivat elliptisyydellään, katkelmallisuudessaan ja synkkyydessään Cobainin pakkomielteisesti raiskaus- ja aborttimetaforia sisältäviä lyriikoita, mutta siinä missä Cobainin raivo luhistui sisäänpäin, Edwards käytti lukeutuneisuuttaan hyvälseen raivotakseen maailman vääryyksille kaasukammioista anoreksiaan, vanhustenhoidosta poliittiseen korrektiuteen.
  Siinä missä Nirvana viesti ulospäin inhoavansa menestystä, Manic Street Preachers julisti haastatteluissa jumaloivansa Guns´N´Rosesia ja haluavansa maailman suurimmaksi yhtyeeksi. Ironista kyllä, vasta Edwardsin tragedia nosti heidät kulttiyhtyeestä oikeiksi kuuluisuuksiksi: aivan kuin jäljelle jääneet kolme olisivat ystävänsä muistoksi käärineet hihansa ja päättäneet toden teolla täyttää lupauksensa. Alkuaikojen glam punk vaihtui mahtipontiseksi, viulujen siivittämäksi stadionrockiksi. Kappaleet, kuten Design For Life ja If You Tolerate This Your Children Will Be Next, saivat myrtyneimmänkin taksikuskin hyräilemään melodioitaan siitä huolimatta että kappaleet käsittelivät edelleen työväenluokan kulttuurisen sorron ja Espanjan sisällissodan kaltaisia mahdottomia aiheita. Alkuperäisen lupauksena mukaan Manicsit eivät ole vieläkään, kuuden albumin jälkeen, kirjoittaneet yhtä ainutta rakkauslaulua.
  Ei ole vaikea arvata, että hittikokoelma Forever Delayed painottuu Edwardsin ajan jälkeisiin hitteihin. Mutta miksi ei - nehän ovat kiistatta parhaita kappaleita. Vain tuohikorvainen houkka voisi pitää kokoelmaan sisältyvää kaoottista esikoissingleä Motown Junk oikeasti parempana kuin upouutta eleganttia There By The Grace Of God-singleä.
  Sekä Nirvana että Manic Street Preachers olivat viimeisiä yhtyeitä, jotka uskoivat että kevyellä musiikilla voi käynnistää raskaita tekoja. Toisen taru päättyi lyhyeen, mutta samalla se varmisti koskemattomuutensa jälkipolvien silmissä, pyhitti itsensä myytiksi. Toisen tarina jatkuu edelleen keskisuurena rockyhtyeenä, jonka jokaista levyä edeltävät kohtuuttomat odotukset ja jota seuraavat syytökset itsenä myymisestä. Kumpi heistä voitti? Ehkä ei kumpikaan, vaan rockmusiikki, joka näiden yhtyeiden kautta saa hengityskoneensa töpselin pidetyksi seinässä vielä jonkin aikaa. Voittajien joukkoon voi laskea myös meidät kuluttajat, joilla on mahdollisuus kuunnella näiltä kahdelta albumilta 1990-luvun parasta rockmusiikkia.

Samuli Knuuti