Osa tästä tästä haastattelussa tuli Provinssin jälkeisellä viikolla, mutta suurin osa vasta sitä seuraavalla viikolla. Haastattelun teki Jussi ja haastattelussa oli mukana yhtyeestä yksinomaan James Dean Bradfield.

- En minä vihaa Limp Bizkitiä. Minusta he vain ovat liian machoja. He vaikuttavat liian itsevarmoilta opiskelijapojilta. Mutta ei minulla ole mitään heitä vastaan. Joskus he vaikuttavat hieman typeriltä.
Mitä eroja on festareilla Englannissa, Euroopassa ja Suomessa?
- Hollannissa festareilla ei voi välttää tunnetta, että yleisö on todella pilvessä. Readingissä taas yleisö on musiikinystäviä. He ovat tulleet kuuntelemaan bändejä. Belgiassa on Belgabeach -niminen tilaisuus, joka on hieno juttu, mutta ihmiset ovat tulleet lähinnä vain viettämään rantapäivää. Readingissä taas ollaan todella paikalla musiikin vuoksi. Kyllä festivaalit poikkeavat toisistaan.
Olitte täällä viimeksi kaksi vuotta sitten. Muistuuko viime Provinssin keikalta mitään mieleen?
- Soitimme samana päivänä kuin Blur. Damon Albarn tuli pukuhuoneeseemma, vaikka olimme olleet hieman tukkanuottasilla. Yhtäkkiä juttelimme kuin vanhat kaverit. Yleisö oli ihan hyvää, mutta todella kännissä.
Viimeksi et puhunut laulujen välillä kovinkaan paljon, onko se tyypillistä?
- Riippuu päivästä. Usein ennen keikkaa on hermostunut, mutta välillä papattaa vaikka tietää, ettei suurin osa ymmärrä. Toisinaan taas itseluottamus pettää. Kyse ei siis ole huonotuulisuudesta eikä töykeydestä. On hyviä ja huonoja päiviä.
Olet ollut bändissä yli kymmenen vuotta. Oletko ollut katsojana festivaaleilla?
- Minä ja Nicky kävimme pojankloppeina Womad -festareilla. Se taisi olla vuonna 1986. Se oli niin ällöttävää, että vannoimme, että menemme festareille vain esiintymään. Moinen on kieltämättä varsin röyhkeä nuorten poikien asenne. Womad oli huumehuuruinen, likainen ja sateinen kokemus. Päätimme, että seuraavilla festivaaleilla olisimme lavalla.
Eikö festareilla pidäkin olla mutaa, sekä likaista ja rumia ihmisiä?
- Ehkä olen siinä mielessä walesilainen kristitty. Se on viiminen konservatiivinen ja uskonnollinen geeninin. "Jumala on antanut saippuaa ja vettä. Käyttäkää niitä." Esimerkiksi Readingissä on aina hyvä meininki. Täällä Provinssissa ei ole mitenkään sotkuista. Sen sijaan Glastonburya ja Womadia seuratessa on kuin katsoisi aivan eri sivilisaatioihin. Ihmiset saavat sitä mitä ansaitsevat.
Saako juhlista vain valjun kuvan jos on vain lavan takana ja lavalla?
- Yritän aina oman keikan jälkeen nähdä mahdollisimman monta esiintyjää. Vuonna 1999 olin Tanskan Roskildessa eturivissä katsomassa Metallicaa ja Marilyn Mansonia. Se oli nastaa. Minä olen aika lyhyt. Tanskalaiset ovat aika pitkiä. Metallican aikana putosin maahan ja jäin jalkoihin. Se oli kivaa.
Kysyttekö fanien mielipidettä kun kokoatte "Greatest Hitsin"?
- Vaikea sanoa. Meillä on ollut Englannissa 26 laulua 40:n parhaan joukossa. Jos kaikki pannaan levylle, pitää tehdä tupla-CD. Silloin tulee lisää hintaa ja monet fanit valittavat. Täytyy varmaan karsia hieman biisejä. Olemme miettineet Internet-äänestystä. Katsotaan nyt.
Mikä on oudoin lahja, jonka olet saanut ihailijalta?
- Yksi fani oli lukenut jostain, että tykkään tietystä viskimerkistä. Hän lähetti tyhjän pullon ja ilmoitti vihaavansa minua. Muut bändin pojat olivat hänestä OK. Richey sai Thaimaassa fanilta lahjaksi todella teräviä veitsiä. Tämä pyysi, että Richey viiltelisi niillä itseään lavalla. Se oli aika hurjaa.
Tekikö Richey työtä käskettyään?
- Taisi tehdä.
Teillä on outoja faneja. Yksi tyttö kuunteli "Gold Against The Soulia" 17 kertaa peräkkäin ja tajusi elämänsä pinnallisuuden. Onko hän tyypillinen tapaus?
- Kuuntelin itse nuorena mielilevyjäni putkeen joten tajuan ajatuksen. En sentään kuunnellut Clashin "London Callingia" 20 kertaa ja tajunnut elämäni surkeuden. Ärsytin kavereitani kun kuuntelin samoja levyjä. Muuten en olisi saanut mieliplatoistani kaikkea irti. Ikävuosina 15-20 lähinnä kuuntelin vain levyjä ja yritin soittaa mukana. Minusta se kuului osana varttumiseen.