Nelonen esitti kohua herättäneen Mike Connolyn ohjaaman Menestyksen hinta -dokumentin 1.11.1999. Nicky Wire kommentoi dokumenttia Soundissa 2/2001 seuraavasti:
- Se ohjelma oli pelkkää paskaa. 45 minuuttia kivireen vetoa, jonka tuloksena näytimme täysin huumorintajuttomilta, rakkaudettomilta ja - uskallanko sanoa - kylmäsydämmillisiltä ihmisiltä. Kaikille tehtiin selväksi, että Richey kärsi viiden vuoden ajan mielenterveydellisistä ongelmista, ja että hän ei loppujenlopuksi enää edes oikein muistuttanut ihmistä. Mikä on tietenkin silkkaa sontaa..
Tähän Bradfield vielä lisäsi:
- Hänet esitettiin sellaisessa ihmeellisessä Jim Morrison -valossa. Kukaan ei suostunut näkemään, että The Holy Biblen takana oli selkeä poliittinen agenda. Aivan kuin kaikki biisit muka olisivat esitelleet kämpillään istuvan Richeyn, joka miettii, tarttuuko seuraavaksi oluttuoppiin, vodkapulloon vai partaveitsen terään..

Dokumentti on koottu tekstiksi tähän. Katsokaa se jos mahdollista, mutta lukekaa tämä jos ei ole.

Dokumentin alussa yhtye astuu lavalle 70 000 ihmisen eteen Slane Castlella Dublinissa 29.8.1998.
- Kun ekan kerran soitimme Dublinissa vuonna 1992 pienessä klubissa oli 162 ihmistä. Ehkä suurin osa luulee että meitä on aina ollut kolme. Joskus on outoa soittaa lauluja, jotka eivät ole meidän tekemiä. Jotkut eivät ehkä tiedä, että Richey oli bändissä. He eivät tiedä, että olimme läheisiä ja kasvoimme yhdessä, aloittaa Nicky.

Manic Street Preachers on Britannian suosituimpia bändejä. Johtaja ja sanoittaja Richey Edwards ei saanut kokea sitä.
Vanhassa haastattelussa Richeyltä kysytään "Oletteko te epäonnistuneet vai menestyneet?"
- Koko elämä on täynnä epäonnistumisia. Perustimme bändin koska inhosimme elämäämme. Menneisyys tuntuu aina hienommalta kuin nykyisyys, vastaa Richey.
Kadonneen Richey Jamesin auto löytyi sillan läheltä. 27-vuotias kitaristi Cardiffista katosi Lontoossa kolme viikkoa ennen yhtyeen Amerikan kiertuetta..
- Emme tiedä mitä tehdä, kun hän katosi. Hän oli johtohahmo ja yhtyeen ideoija, emme tienneet jatkaisiko bändi, Sean selittää.
- Richey on aina lavalla kanssamme ja muusta en välitä paskaakaan, toteaa Nicky ja lisää:
- Nämä kolme menestyksen vuotta eivät ole olleet niitä parhaita.

- Manicsit ottivat huulipunan, Leninin, Marilyn Monroen ja Marxin ja sekoittivat ne. Politiikan paasaamisen sijaan politiikan yhdistäminen ikonografiaan oli jännittävää. He olivat täynnä vihaa ja toiveita. Heidän Walesilaisuutensa selittää sitä, walesilaisille oli käymässä kuten pakistanilaisille tai irkuille. Puoluejohtaja Neil Kinnockia ja muita walesilaisia haukuttiin. Se sai heidät varmasti syrjäytymään enemmän. He olivat kotoisin Blackwoodista, missä se on?, kysyy GQ Magazinen toimittaja James Brown.
Blackwood on entinen kaivoskaupunki Etelä-Walesissa. 70-luvun alussa neljä poikaa solmivat täällä suhteet, jotka kestivät muuallakin kuin pienissä yhteisössä. James Dean Bradfield ja Sean Moore ovat serkuksia. Kymmenvuotiaista he varttuivat Jamesin vanhempien kotona. Richey Edwardsin ja Nicky Wiren he tapasivat ala-asteella.
- Synnyin noin kilometrin päässä Blackwoodista. Rokkarit eivät sano näin, mutta minulla oli hieno lapsuus. Minua ärsyttää työväenluokan elämästä annettu vääristelty kuva, jonka mukaan se on vain papujen syöntiä, eikä kukaan kannusta. Se ei päde minuun. Vanhempani auttoivat minua kaikessa. Richeyn kadun pojat pelasivat jalkapalloa meitä vastaan. Lempinimi oli "Teddy" Edwards, koska hän oli niin lutunen, selittää Nicky.
- Siellä oli yhteishenkeä ja työnteosta oltiin ylpeitä. Työväenluokassa oli kehittymässä jännitteitä. Pintansa alla se ei ollut ihanteellinen kasvuympäristö. Miehistä oli tyypillisen maskuliinisia ihanteita, kertoo puolestaan Patrick Jones, Nicky Wiren veli.
Viimeistä kaivosjätekasaa tasoitetaan ja maisemoidaan. Se on viimeinen muisto kaupungin kaivostaustasta. Kaivostyöläisten lakko vuonna 1984 muutti myös Blackwoodia. Dokumentissa näytetään kuvapätkä työväenluokan lakosta, missä mies huutaa kovaääniseen: "Paluuta ei ole, emme antaudu! Me voitamme. Me taistelemme vaikka kuolemaan saakka".
- Kaivostyöläisten lakossa oli kaikki pelissä. Töiden jälkeen isä ja äiti keskustelivat kiivaasti. Kulmat olivat kurtussa. Sen ikäisenä sellaista tilannetta lähtee karkuun. Menee kavereiden luokse ja yrittää teeskennellä, että vanhempien ilmeet eivät kertoisi tulevista tapahtumista, muistelee James.
- Walesin kaivosmiehet luovuttivat viimeisinä. Ihmiset hävisivät ja heidän ryhtinsä lyshti vähän. Meidät päihitettiin, selittää Nicky.
- Lakon lopputulos vaikutti meihin paljon. Inhosimme sanoja vilpittömyys, intohimo, ideologia, usko. Halusimme muuttaa ne sanat tarkoittamaan jotain muuta. Ei halunnut uskoa sellaiseen, että kun kuolee niin saa kiitosta ja kunniaa. Halusimme olla niin älykkäitä, ettei meitä voitettaisi. Halusimme olla niin älykkäitä, ettei meitä nuijittaisi eikä lyötäisi maahan, kertoo James.

Pelkkä älykkyys ei erottanut noita neljää poikaa muista. Heidän bändinsä otti punkin nihilistisen asenteen ja omaksui glamrokin sukupuolten sekoittamisen.
- Pidimme samasta musiikista. Teimme samanlaiset kampaukset, jotka saimme pystyyn suihkuttamalla niihin kokista. Sean ja James olivat hyvin musikaalisia ja siitä se alkoi, kertoo Nicky.
- He menivät vaikka pubiin mekoissa ja se oli villi juttu silloin. Tavallisista ihmisistä he näyttivät erikoisilta, selventää Patrick.
- Emme tunteneet kuuluvamme siihen kulttuuriin ja vastustimme sitä. Silloin muu maailma tuntui hohdokkaalta. Emme kuuluneet sinne, Nicky sanoo.
- Pakkauduimme pieneen huoneeseen. Kinastelimme siellä tyhmistä jutuista. Tennyson vastaan Nietzsche, Kama vastaan Sutra, McCartney vastaan Guns'n'Roses, Clash vastaan Public Enemy, kertoo James.
Vanhasta haastattelusta tuodaan esiin myös Richeyn ääni:
- William Burroughs, Ken Kesey, Jack Kerouac, Camus. Kirjoista ei tehty juurikaan eroa.
- Olimme kuin tyhjiössä. Pari kertaa arvellutti, ettei tämä voi olla meidän juttumme. Neljä poikaa huoneessani kinastelemassa tyhmistä jutuista. Perjantai-iltaisin kadulta kuului korkojen kopinaa. Väki tuli pois klubeista. Ei tämä voi olla meidän juttumme, muistelee James.
- Muistan Manicsit, koska he olivat mielettömän täynnä uskoa. Ihailin heidän vakaumustaan. Silloin oli tietämättömyyttä ja asenteita walesilaisyytta kohtaan, mutta he antoivat palaa, kertoo Cerys Matthews, Catatonia-yhtyeen laulaja.
- He olivat hyvin kunnianhimoisia ja kovia lukemaan. Illalla syödessä he esittivät julistuksensa ja muistiinpanonsa. Etenkin Richey kirjoitti kirjakaupalla muistiinpanoja, kertoo Terry Hall, Manic Street Preachersin tiedottaja.
- Richey oli meidän propagandistimme. Hän luki poliittista historiaa ja oli meidän asiantuntijamme, kertoo Sean.
- Ei kannata kertoa mitä tekee, silloin tulee vain komennelluksi. Nuoruus on tärkeintä. Sekoitamme elämää, politiikkaa ja seksiä. Tuskin alkuperäinen bändi kestää viittätoista vuotta. Emme halua tehdä vanhoja juttuja, selittää Richey 90-luvun alun videonauhalla, jota Nicky, James ja Sean katsovat ja kommentoivat sohvalla.
- Richeyllä on sana hallussa. Hänellä on hyviä juttuja, toteaa Nicky.
- Kuten Alexander-tekniikka. Antaa vaan rauhallisesti tulla, James lisää.

- Bändissä oli outo tilanne, koska Richeyllä ei ollut mitään musiikillista panosta. Silloin sanoitukset olivat aina puoliksi hänen ja minun, mutta monille hän oli bändin johtaja. Hyvin outo tilanne. Hän nautti haastatteluista ja siitä, että sai olla näyttävä, Nicky selvittää.
Vanhassa haastattelussa Richey toteaa:
- Me vain yksinkertaisesti kirjoittelimme ihmisille. Emme välittäneet lähtökohdistamme ja saimmekin pari keikkaa. Sitten saimme managerin ja pääsimme levy-yhtiöön.
Kun Richeyltä kysyttiin "oliko se helppoa?", hän vastasi:
- Lähetimme pari singleä CBS:ään. Se oli helppoa.

- Meillä oli suunnitelma, josta varmaan puolet toteutui. Emme myyneet ensimmäistä levyä 26 miljoonaa, mutta muut jutut onnistuivat. Intellektuellille työväenluokan bändille oli kysyntää. Sellaiselle mikä pani ranttaliksi, kertoo Nicky.
- Manicsien aikaan jännittävintä brittimusiikissa olivat Stone Roses, Happy Mondays, New Order, Manchesterilaiset bändit ja mihin ne vaikuttivat. Se toi ihmiset yhteen, kuin jalkapalloyhteisö olisi mennyt katsomaan bändejä, selittää Brown.

- Eräs kannanotto oli löysät vaatteet, roikkuvat farkut. Se puri kyllä hyvin ja ymmärrän sitä. Halusimme viedä sen pidemmälle. Siinä ei ollut tarpeeksi syvyyttä, muistelee Nicky.
- Saimme potkua halveksimalla monia sen ajan bändejä, kertoo James.
- Mielestämme olimme miljoona kertaa parempia kuin muut, Nicky jatkaa.
- Se oli vain muotia, tokaisee Sean.

Manicsit erottautuivat 90-luvun alun ylenpalttisesta soundista. He pysyivät pikkutarkassa sunnitelmassaan, jonka iskulause sukupolvelle oli tylsyys ja epätoivo. Richey yhdisti bändin kolkon ulkonäön lakon jättämään tyhjiöön.
- Ei ole mitään menetettävää. Turvaudumme menetettyyn tietoon, Richey sanoo vanhassa haastattelussa.
Kun Richeyltä kysytään "Mitä teette jos kaikki menee pieleen?", hän vastaa:
- Palaamme entiseen.
Olisitko siitä katkera kolmeviitosena?
- Olen jo nyt kuin punoksella. Muutoksia on ymmärrettävä, Richey toteaa.

Mancicsin punkin, seksin ja politiikan yhdistelmä ihastutti musiikkilehdistöä ja heillä oli uskollinen kulttinsa. Levottomalle Richey Edwardsille se ei riittänyt.
- On surullista, että bändissä on hienoa, mutta siitäkin tulee rutiinia. Vaikka rakastaisi hommaansa se on samaa joka päivä: herätys, matka, soundcheck ja keikka. Alussa tämä oli hienoa, mutta nyt vain tätä samaa. Ihmisluonto tekee kaikesta rutiinia, Richey selittää vanhassa haastattelussa.
- Vieraantuminen, tylsyys ja epätoivo olivat aina läsnä. Kai niitä liioteltiin, koska minä tykkäsin aina palata kotiin. Richeyllä ei ollut muuta elämää ja loisto viehätti häntä paljon. Aluksi se viehätti meitä kaikkia, mutta Richey ei päässyt siitä. Hänellä ei ikinä ollut tarpeeksi muuta elämää kuin bändi, kertoo Nicky
- Richey ei osannut elää ja olla onnellinen. Hän sanoi menevänsä avioon vuoden loppuun mennessä. Kysyin, että onko sinulla tyttöä. Minä olin onnellinen ja hänen vanhempansa olivat onnellisia, joten avioliiton piti tuoda onnea. Hän kuvitteli, että jos saan tuon, niin tulen onnelliseksi, selittää Terry.

Richeyn turhautuneisuus kasvoi. Siitä seurasi juopottelua, bulimiaa ja itsensä silpomista.
- Hän alkoi juoda ja tupakoida enemmän. Hän tumppasi tupakoita käsivarteensa. Viiltely alkoi vasta, kun olimme keikalla Norwichissa, jossa Steve Lamacq haastatteli. Keikan jälkeen he keskustelivat kaikenlaisesta. Steve Lamacq kyseli bändin rehellisyydestä, muistelee Sean.
- "Jospa petättekin itseänne ulkonäöllä ja iskulauseilla. Jos johdatte ihmisiä harhaan, he eivät ota teitä todesta". Joka tapauksessa menimme lavan taakse. Hän puhui kiihkeästi siitä mistä Manicseissa on kyse. Hänellä oli jossain partaterä ja samalla kun hän puhui, hän alkoi viillellä ksäivarttaan. Ensimmäinen viilto näytti pahalta. Katsoin häntä, mutta hän vain jatkoi. Muistan selvästi hänen lumoavat kasvonsa. Ymmärsin miksi ihmiset pitivät Richeystä. Katselin häntä samalla, kun jatkoimme juttua siitä mistä Manicseissa oli kyse ja minkälaisena rockbändinä heitä pidettiin. Ihmiset kysyvät minulta, miksen pysäyttänyt häntä - en osaa sanoa. Ehkä olin vähän shokissa. Ehkä se johtui hänen olemuksestaan ja äänensävystään. Jatkoimme juttua kunnes sanoin, että nyt on lopetettava. "Sinä sotket maton", Steve Lamacq muistelee.
Richey toi oman versionsa esiin eräässä haastattelussa:
Oliko se julkisuustemppu?
- Ei. Juttelin lehtimiehen kanssa, eikä hän tuntunut uskovan meitä. Viiltelin kättäni näyttääkseni, että olemme tosissamme. Saisin julkisuutta muullakin tavalla, kertoo Richey.
- Näin sen vasta jälkeenpäin, mutta se oli uskomaton mielenilmaus. Toivon melkein, että olisin itse tehnyt sen, innostuu Nicky.
- Ehkä hän oli suunnitellut sen, muttei kertonut meille muille. Aikamoinen temppu. Hänen täytyy olla tehty jostain muusta, muusta kuin mistä minä olen. Sitten ajattelin, että hän on hölmö, muistelee James.
- Se vetosi ihmisiin syvästi. Ihmiset, jotka meikkasivat silmänsä, pukeutuivat silkkiin ja jotka olivat laittautuneet alkoivat tulla keikoille ja saivat kosketuksen Richeyyn. Nicky jättäytyi siitä pois ja siitä tuli Richeyn kultti, selittää toimittaja Stuart Baillie.

Kun kolmatta albumia The Holy Bible tehtiin, manageri Phillip Hall kuoli syöpään. Se järkytti bändiä kovasti ja pahensi Richeyn masennusta. Hän vastasi nyt sanoituksista. Polttouhrien kauhut pohjanaan se on rockin synkimpiä levyjä. Tässä vaiheessa muiden oli vaikea ymmärtää Richeyn näkemystä.
- En halunnut sanoittaa Richeyn tekemiä lauluja. Lisäilin vain jotain. Hänen laulunsa Yes kertoo siitä miten hän vertaa elämäänsä prostituoidun elämään. Hän kirjoitti - mm. Archives Of Painissa - kostosta ja kuolemasta. Emme tajunneet sitä, mutta kun hän alkoi sekoilla levy muistutti ennustusta, kertoo Nicky.
Kiertueella Thaimaassa Richeyn itsetuhoinen rockkultti alkoi vaarallisesti karata käsistä.
- Tuntui kuin olisimme saaneet Thaimaassa tartunnan, josta emme päässeet eroon, selvittää Nicky.
- Richeystä oli tullut esikuva, James toteaa.
- Hän oli keskipiste, Nicky tarkentaa.
- Silloin se kirkastu meille, James jatkaa.
- Fani lähetti pieniä veitsiä ja sanoi: "Viillä minun puolestani". Homma ei ollut hallinnassa, muistelee Nicky.
- Hän ei pitänyt kiertueista. Ajatus viidennestä kiertueesta oli hänelle liikaa. Ei hän myöntänyt sitä, koska bändi oli hänen elämänsä. Ei olisi hohdokasta lopettaa ja olla entinen Manicsin jäsen. Vaihtoehto oli jäädä bändiin ja olla onneton, perustelee Terry Hall.
- Hän oli huonossa kunnossa. Hän meni mielisairaalaan. Oli vaikeaa nähdä hänet siellä. Hän oli siellä pyjamassa ja aivan pöpi. Kun hän pääsi pois sieltä, kaikki ihmimmillisyys oli kadonnut. Lähdimme heti pitkälle ja hirveällä kiertueella Ranskaan. Eräänä aamuna hän hakkasi poskeaan hotellin seinään ulkona vain pyjama päällä, muistelee Nicky.
- Eräänä iltana menin hänen huoneeseensa Amsterdamissa. Hän oli viillellyt itseään taas ja juttelimme tuntikausia.
- Keikoilla meillä oli kolmena iltana nenäverenvuotoa. Kaijuttimissa oli vikaa ja meidän kaikkien nenät vuotivat verta. Viimeisenä iltana hajoitimme kaiken. Se tuntui lopulta ja se olikin viimeinen keikka Richeyn kanssa, Nicky jatkaa vielä.
- Juttelimme hänen kanssaan vaikka ne olivat oikeasti hänen jäähyväisensä. Hän oli oikein mukava. Silloin näin hänet viimeisen kerran, Nicky sanoo vakavana.

Syrjäisessä studiossa harjoittelun jälkeen Richeyn ja Jamesin piti lentää Amerikkaan mainostamaan levyä.
- He eivät halunneet mennä Amerikkaan, mutta johtohahmon ja Jamesin kuului mennä mainostamaan. Hän kirjoittautui Jamesin kanssa Embassy-hotelliin Lontoossa. James soitti illalla, että nähdään aamulla. Aamulla piti mennä lentokentälle. Sitten James soitti, että Richey oli lähtenyt ja vienyt auton. Emme epäilleet mitään vakavaa, vain että hänellä oli paineita. Hänen vanhempansa laskivat meidät hänen asuntoonsa. Siellä oli hänen passinsa ja luottokorttinsa. Hän ei ollut ottanut mitään mukaansa. Hän oli jättänyt kaiken ja lähtenyt vain vaatteet päällään, selittää Sean.
- Ryntäsin hänen asunnolleen kun kuulin katoamisesta. Odottelin siellä, mutta hän oli lähtenyt jo aamulla. Kuulin katoamisesta vasta puolenpäivän aikoihin. Asunnossa tajusin lipuista, että olin myöhästynyt muutaman tunnin, Nicky muistaa.
- Ensin ajattelin, että kaikki käy hyvin ja hän palaa. Meni kaksi viikkoa ennen kuin tajusin asian. Tilanne meni vakavaksi kun häntä ei kuulunut silloinkaan. Sen tajuamiseen meni aikaa, James sanoo.
- Pidemmän päälle ajattelin, ettei hän palaa. Pari kolme ensimmäistä kuukautta olivat kauheita. Jokainen puhelu ja jokainen koputus ovelle liittyi hänen katoamiseensa. Jollei vaikka ehtinyt puhelimeen ja oudosta numerosta soitettiin, joka kerta ajatteli, että se oli hän. Hän piti aina yhteyttä vanhempiinsa. Heillä oli vaikeaa. Joku japanilainen aikoi haastaa meidät, koska peruimme kiertueen. "Maineeni menee". Sanoin, että paskat minä sinun maineestasi. Miten voit lähteä kiertueelle, kun paras kaveri on kadonnut?, muistaa Nicky.

Dokumentissa näytetään pätkä uutislähetyksestä, jossa uutistenlukija selittää:
- Nuoret, 15-24 -vuotiaat miehet tekevät 75% itsemurhista. Masentuneiden pitäisi pyytää apua ennen itsemurhayrityksiä.
Raportissa tarkennetaan ja näytetään Motorcycle Emptiness -kappaleen musiikkivideota:
- Pop-yhtyeet, kuten Manic Street Preeachers kertovat lauluillaan yksinäisyydestä ja epätoivosta. Richey James jätti autonsa tunnetulle itsemurhapaikalle. Kirjeitä sataa nuorilta, jotka tunnistavat itsensä lauluista. "Miksi Richey? Luulin asioiden kääntyvän parempaan".

- Itsemurha on väärä sana. Silloin me olisimme vastuussa, puolustelee James.
- Muutkin ihmiset katoavat. Ei se välttämättä ole itsemurha. Jotkut ihmiset muuttavat muualle, eikä heitä näe 25 vuoteen. En voi sietää jutun sensaatiohakuisuutta. Se kuuluu kuvaan. Se on rockin arvoituksia. Ihmiset janoavat tarinoita. Tämä on todellista. Hän teki miltä hänestä tuntui, kertoo Nicky.
Kun keulahahmo oli kadonnut, tulevaisuus näytti kolkolta. Jopa läheiset ystävät uskoivat bändin olevan lopussa.
- Pariin kuukauteen emme edes ajatelleet Manicsien kohtaloa. En uskonut, että Nicky Wire haluaisi jatkaa. Hän oli Richeyn lähin ystävä, Terry selittää.
- Tein A Design For Lifeä. Se oli kahden sivun runo. Oli mennyt kolme kuukautta. Se ei ollut tietoinen päätös. James luki sen ja soitti, että se on aivan upea. Hän kuvaili sitä puhelimessa. Päätimme harjoitella. En halua mollata Richeytä, mutta musiikillisesti sillä ei ollut väliä oliko hän mukana. Kun soitimme A Design For Lifea, tiesimme sen menestyvän. Emme olleet sellaisia, että olisimme parkuneet Richeyn perään, Nicky kertoo.
- A Design For Life oli mahtava. Emme surkutelleet Richeytä tai elämämme kovuutta. Se kertoo työväenluokkaisesta ja alueellisesta ylpeydestä ja perinteisestä hyvinvointivaltiosta. Se on hyvä aihe, kertoo James.
- Se tiivistää ja kuvaa sitä mitä ajattelemme idealistisesta työväenluokan elämäntavasta. Kirjastoista löytää oppia jolla kehittää itseään. Minulle se on työväenluokan ylpeyttä, jolle tämä maa perustuu. Ihmiset osasivat eläytyä sanoitukseen ja saivat siitä yhteenkuuluvuuden tunteen. The Holy Bible oli vieraannuttanut meidät muista. Tällä kertaa ihmiset ottivat meidät avosylin vastaan, selittää Sean.
- Meidän oli lakattava tunkemasta sanoituksiin liikaa tavaraa. Halusimme laulaa musiikin ehdoilla, sanoo James.

Dokumentissa näytetään pätkä, kun vuoden yhtyeeksi valitaan Manic Street Preachers Brit Awards gaalassa.
- Silloin saimme ensimmäistä kertaa julkista tunnustusta. Se oli jännittävää kaikkien kokemustemme jälkeen, kertoo Nicky.
Albumi Everything Must Go toi Manicseille unelmasuosion. Siinä on joitakin Richeyn sanoituksia, mutta tunnekirjon herätti vasta hänen katoamisensa.
- Menestyminen ei ollut varmaa, eikä levy ollut helposti kuunneltava ja tunteellinen, mutta he tekivät A Desingn For Lifen ja Australian ja löysivät kauneuden uudelleen musiikkiinsa. Richeyn kanssa he eivät olisi sitä ehkä löytäneet, selittää Stuart.
- Tämä ei olisi sama asia jos Richey olisi mukana, toteaa Sean.
- Samat tunteet eivät olisi nousseet pintaan. Albumi ei olisi syntynyt ilman kokemuksiamme. Tämä voi kuulostaa riipaisevalta ja melankoliselta, mutta jollei yhtä kautta pääse, on kokeiltava toista, havannoi James.
- Ensimmäistä kertaa olen sovussa paikan kanssa, jossa vartuin. Olen nyt 29-vuotias ja hieman kypsempi. Nuorena haluaa kapinoida. Richeyllä oli tapana sanoa: "Jos Blackwood olisi museo, se olisi täynnä raunioita ja paskaa". Ympäristössämme oli huomaamatta työmoraalia ja kohteliaisuutta. Lehdistö ei sitä huomannut ja kuka vaan tapasi meidät ei voinut uskoa miten kilttejä me olemme. Ensimmäistä kertaa olemme sinut itsemme kanssa, kertoo Nicky.
- Albumin sanoitukset ovat kuin kotiseutuviivauksia. Nick teki kaikki sanoitukset ja olen tyytyväinen niihin. Olemme sovussa itsemme kanssa, mutta yleisön kanssa on silti vastakkainastettelua. Melankolisuutta on yhä, mutta siitä emme pääse musiikissamme irti. Tulen kukkuloilta. Tuntuu kuin joku kutsuisi minua sinne aina, kertoo James.
- Ajattelen Richeytä joka päivä. Mietin mitä hän tekisi tai onko hän onnellinen. Pidän kiinni siitä, että hän teki mitä halusi. Ainoa lohtuni on, että hän teki oman päätöksensä. Jos pitäisin häntä henkisesti epävakaana, oloni olisi kauhea, mutta hän hallitsi tekojaan ja se on lohduttavaa. Hän saattaa ilmestyä ovelleni huomenna, lopettaa Nicky.