Lauantaina 17. helmikuuta walesilainen Manic Street Preachers tekee historiaa. Se esiintyy ensimmäisenä länsimaisena rockyhtyeenä Kuubassa, Havannan Karl Marx- teatterissa.
Ei ole yllätys, että pioneerina toimii juuri Manics. Onhan se brittiläisen poliittisen rockin perinteen jatkajista menestynein. Manics oli 90-luvun alussa pinnalle noustessaan väärinymmärrettyjen nuorten sankari, ja nyt se laulaa yleisesti sivistyksen, tasa-arvon ja hyvinvointiyhteiskunnan puolesta.
"Emme me kuvittele, että Kuuba olisi toimivan sosialismin maailma", sanoo yhtyeen laulaja James Dean Bradfield. "Enemmänkin minua kiinnostaa se, miksi Yhdysvallat yhä pelkää Kuubaa. Sehän on pieni maa ja taloudellisesti mitätön tekijä. On kiehtovaa, että maailman mahtavin valtio pelkää pientä naapuriaan."
Kiihkeä-ääninen Bradfield puhuu mielellään politiikkaa, vaikka yhtyeen pääideologi onkin tekstintekijä, basisti Nicky Wire. Bradfieldin tehtävänä on kuitenkin olla äänitorvi. Hän uskoo, että vähemmän läntistä rockia kuunnelleet kuubalaisetkin tajuavat, että kylään ei ole tullut Bon Jovin kaltainen perussupertähti.
"Todennäköisesti meidän musiikkimme kuulostaa keikalla paljon rujommalta. Yritän myös laulaa ainakin muutamat kertosäkeet espanjaksi."

Manicsin fanit eivät ole homogeeninen ja valistunut joukko. Kriittinen toki. Kun yhtye julkaisi vastikään Britanniassa kaksi uutta singleä samanaikaisesti, sitä syytettiin fanien rahastamisesta.
"Hevonpaskaa. Eihän singleillä tehdä rahaa, paitsi jos niitä myy yli miljoona kappaletta", James tuhahtaa ja kertoo, että omalaatuinen ratkaisu oli kompromissi. Uudelta levyltä kun ei löytynyt yhtään kappaletta, joka olisi yksin edustanut kokonaisuutta.
Suomessa singleistä julkaistiin vain So Why So Sad, joka on Beach Boys-henkisine laulustemmoineen melkoinen yllätys monille. Ennakkohuhujen mukaan levyn piti olla paluuta alkuaikojen glampunk-juurille.
"Näin käy aina internetin kanssa. Joku kertoo siellä tyhjästä tempaistuja juttuja, mutta niiden takia lukemattomat fanit odottavat jotakin erikoista."
Maaliskuussa ilmestyvä Know Your Enemy on erilainen Manics-levy toisella tavoin. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneista pateettisista jousisovituksista on luovuttu. James tuntee hyvin ilmiön, jossa yleisö haluaa kuulla lisää tuttuja juttuja.
"Se on pitkälti Ramonesin syytä. Se on malliesimerkki yhtyeestä, joka kuulostaa ja näyttää samalta vuodesta toiseen. En missään nimessä haluaisi olla sellaisessa yhtyeessä."
Itse James muistaa olleensa Clash-fanina aina mielissään idoliensa kokeilunhalusta.
"En koskaan ajatellut, että minut olisi petetty, kun uusi levy olikin ihan erilainen."

Erilaiselta uudella Manics-levyllä kuulostaa ainakin tarttuvan svengaava Miss Europa Disco Dancer, 70-luvun diskokompilla kulkeva ilmeinen hitti.
"Se kertoo televisioasemien ahneudesta. Kaikki nämä Big Brotherit ja muut todellisuusohjelmathan perustuvat siihen, että tv-johtajat haluavat säästää rahaa, ja siksi he ovat ottaneet tavalliset ihmiset esiintymään televisioon. Minä haluaisin katsoa hyvää tv-draamaa, sellaista kuin Fitz ratkaisee, mutta tv-asemat eivät enää halua tehdä sellaista. He haluavat kuvata, kuinka tavalliset ihmiset ryyppäävät, vetävät huumeita, naivat ja tappelevat. He pitävät yleisöä roskaväkenä ja ohjelmiensa esiintyjiä roskaväkenä. Siksi kappaleen lopussa lauletaan brain dead motherfuckers."
Jamesin näkökulma on mielenkiintoinen nykyisen tv-poliittisen keskustelun aikana. Samaa keskustelua käydään myös Britanniassa. Ehkä Manic Street Preachersin riveistä voisi ponnistaa politiikkaan. Tulihan Ultra Bran sanoittajastakin kansanedustaja.
"Voisi kuvitella, että Nick voisi päätyä parlamenttiin. Hän on puhunutkin siitä. Miksei hän voisi joskus olla vaikka Walesin kulttuuriministerinä. Mitenkäs tämä Anni on pärjännyt kansanedustajana? Minun on kerrottava hänestä Nickille."

Ilkka Mattila