Walesilainen Manic Street Preachers lienee kiistatta 90-luvun mielenkiintoisin rockyhtye. Ei paras, ei eniten levyjä myynyt, ei tärkein - mutta kiinnostavin, ehdottomasti. Aikana, jolloin rock on kadottanut yhteytensä musiikin ulkopuoliseen kulttuurimaisemaan, Manic Street Preachers on älyllisen, sotilaallisen poliittinen ja henkeäsalpaavan poleeminen yhtye, joka siinä sivussa on kyennyt vielä kirjoittamaan puolisen tusinaa mammuttihittiä.

Manic Street Preachers aloitti uransa vuonna 1990 kummallisena nelikkona: "basisti" Nicky Wire ja "kitaristi" Richey Edwards keskittyivät toistensa meikkaamiseen ja shokeraavien haastattelulausuntojen antamiseen; heidän nostattaman metelinsä taustalla laulaja James Dean Bradfield ja rumpali Sean Moore olivat todellisuudessa vastuussa itse musiikista. Lavalla Wiren ja Edwardsin soittimet aina miksattiin lähes kuulumattomiin.
Yhtye pommitti tarkkaan valittuja journalisteja promolevyillä ja käsin kirjoitetuilla manifesteillä. Kun uteliaat toimittajat uskaltautuivat Walesiin, he löysivät neljä kohteliasta nuorta miestä, joilla oli suuret tavoitteet. Heidän suunnitelmansa oli tehdä debyytistä tuplalevy, myydä sitä 16 miljoonaa kappaletta, ja hajota sitten. Kuinka se voisi epäonnistua?
Todellisuudessa esikoislevy Generation Terrorists (1992) myi noin 200 000 kappaletta. Se halusi kuulostaa Public Enemyn ja Guns'N'Rosesin sekoitukselta, mutta lopputulos muistutti enemmän Mötley Crueta sokkotreffeillä The Clash -tribuuttibändin kanssa. Levy esitteli yleisölle yhtyeen, jossa oli briljanttia kaikki muu paitsi musiikki - tosin edelleen livesettiin kuuluva sytkäriballadi Motorcycle Emptiness vihaili paremmasta tulevaisuudesta.
Debyyttiään seuraavat vuodet Manicsit keikkailivat ahkerasti, ja julkaisivat levyjä ja olivat kaiken kaikkiaan vaarassa muuttua ammattimaiseksi keskiraskaan sarjan rockyhtyeeksi. Sitten tragedia puuttui peliin. Helmikuussa 1995 Richey Edwards, joka oli pitkään aikaan kärsinyt anoreksiasta ja vakavista mielenterveydellisistä ongelmista, katosi jäljettömiin Yhdysvaltojen kiertueen kynnyksellä.
Jäljelle jääneet kolme jäsentä päättivät jatkaa uudella linjalla. Viimeinen Richeyn kanssa tehty levy Holy Bible (1994) oli sysimusta ahdistusooppera, kuin itsensä viiltelyn musiikillinen vastine, mutta seuraavilla albumeilla Everything Must Go (1996) ja This Is My Truth Tell Me Yours (1998) yhtye sokeroi sanottavansa muhkeilla jousisovituksilla ja isolla rahalla tuotetuilla viedoilla. Pitkän linjan danit syyttivät yhtyettä ihanteiden kauppaamisesta, mutta silti harva yhtye voi kerskailla vieneensä brittilistan ykköseksi laulua Espanjan sisällissodasta (If You Tolerate This Your Children Will Be Next) ja kärkikymmenikkoon lauluja työväenluokkaan liitetyistä stereotypeoista (A Design For Life) ja itsemurhan tehneestä sotavalokuvaasta (Kevin Carter).
Yhtyeen kuudes ja uusin albumi Know Your Enemy (2001) merkitsi paluuta alkuaikojen särmikkäämpään rock-soundiin - ja ettei vain keneltäkään jäisi huomaamatta uusien laulujen aggressiivinen poliittisuus, bändi julkisti albuminsa ainutlaatuisella keikalla Kuubassa itse Fidel Castron silmien alla. Kuubassa siksi, koska Manicsien mukaan kommunistinen pikkuvaltio on viimeinen linnake taistelussa maailman amerikkalaistumista vastaan.
Viimeisissä haastatteluissa yhtye on vihjaillut, ettei seitsemättä Manics-albumia enää välttämättä tulekaan. Olkaa siis tarkkana, kun Nicky, James ja Sean astuvat lavalle. Tämä saattaa olla viimeinen tilaisuutenne nähdä kolme älykköpoikaa, jotka tuomitsevat itsensä rock'n'rolliin.

Samuli Knuuti