Kolmen miehen epämääräinen kokoonpano lavalla. Kitaristi pyörii kuin hyrrä minkä laulamiseltaan ehtii, hujoppibasisti leväyttää välillä valtavan virnistyksensä yleisölle ja harrastaa aktiivisesti haarahyppelyä. Rumpali sentään pysyy paikallaan ja näyttää siltä, että hän hukkuisi rumpusettinsä taakse soittaessaan keskittyneesti. He eivät näytä rockyhtyeeltä, mutta kuulostavat siltä senkin edestä.

Manic Street Preachers on yhtye, jonka ulkoinen imago on hiipunut menestyksen myötä. Alkuaikoina tyyli ja asenne olivat tärkeintä; pukeutuminen, hiukset, mustat kajalit silmien ympärillä, musiikki soi niiden ehdoilla. Se mitä tapahtui bändille heidän toisen kitaristinsa ja sanoittajansa Richey Edwardsin katoamisen jälkeen hidasti tahtia. Siinä missä Manicsien kolmas levy The Holy Bible oli sekopäistä reuhtomista ja suoraviivaista saarnaamista pakottaen kuuntelijan pysäyttämään levyn ja haukkomaan henkeä välillä, Richeyn häipymistä seuraava Everything Must Go oli eräänlainen siirtymäkausi uuteen, selkeämpään tyyliin. Bändin pukeutuminen nykyään on kuin suoraan tuoreimmasta urheiluvaatteita esittelevästä lehdestä, uuden levynsä This Is My Truth Tell Me Yours kannessa yhtye näyttää steriilin valkoisissa asusteissaan juuri siltä, että he eivät olisi ikinä koskettanetkaan kitaraan. Vaikka kaikki onkin nykyään rauhallisempaa ja harkitumpaa, se ei tarkoita Manicsien kohdalla tylsyyttä ja kivettymistä.
Bändin basisti Nicky Wire on nykyään se hahmo, joka hoitelee suvereenisti sen, että Manicseista tietävät muutkin kuin musiikkijulkaisuja seuraavat ihmiset. Hän on yhtyeen äänitorvi ja pitää huolta puhumisesta omalle nasevalle tyylilleen uskollisena. Suuresta suustaan huolimatta maine ei ole vielä miestä kovinkaan paljoa isompi Britannian ulkopuolella, vaikkakin eräs ruotsalainen nuorten naisten lehti oli painattanut peukalonpään kokoisen kuvan Nickystä sivulleen. Kuvan alla komeili sitaatti "Olen fiksumpi kuin useimmat poliitikot", eli kansikuvajuttujen ja mahtavien paljastuksien aika ei taida olla vielä koittanut. Manicseja ei ole voinut syyttää siitä, että he rockyhtyeenä käyttäisivät juorulehdistöä apunaan kaupatessaan levyjä. Heillä on mahdollisuus niittää mainetta musiikillaan, mikä onkin onnistunut hyvin viime aikoina ja suosio on kasvanut tasaisesti.
Nicky Wire on nykyään vastuussa siitä mitä kuulijat saavat irti biisien sanomasta. Ennen Richeyn ja Nickyn yhdessä kynäilemät lyriikat olivat suoraa tykitystä yhteiskunnan epäkohdista ja vääryyksistä, ne olivat synkkiä ja paikoin brutaaleja, mutta tyyli on muuttunut ja asiat esitetään runollisemmin. Nickyn tiivimmän ilmaisun myötä laulaja James Dean Bradfieldkin voi hengittää välillä. Poliittisuus ja kantaaottavuus on sisällytetty Nickyn ajatuksiin maailmasta ja tuntemuksistaan, kun hän herää aamulla tai menee nukkumaan illalla. Manicsien lyriikat sisältävät mielenkiintoisen yksityiskohdan, joka saa innostuneen kuuntelijan tutkimaan asiaa enemmänkin. Biiseissä esiintyy monia julkisuuden henkilöitä nimeltä mainittuna politiikoista malleihin, lista on pitkä ja monipuolinen. Mukana ovat mm. huippumalli Kate Moss, presidentti Jeltsin sekä edesmennyt näyttelijä River Phoenix. Myös Pulizer- valokuvaaja Kevin Carter ikuistettiin biisiin, joka on nimetty hänen mukaansa.
Jos parivaljakko Wire - Edwards pitivät ennen huolta bändin sanoman levittämisestä, niin kunnia sävellyksistä on aina mennyt kitaristi-laulaja James Dean Bradfieldille ja rumpali Sean Moorelle. He ovat molemmat taitavia muusikoita eikä bändin yhteissoundi ole juurikaan kärsinyt, kun Richey Edwards poistui kuviosta, sillä hän oli surkea kitaristi. James Dean Bradfieldilla on vahva ääni, ja hän laulaa tunteella huolimatta siitä, että hän ei tulkitse omia sanoituksiaan.
Vaikka Manic Street Preachersia ei voikaan enää kutsua maailman vaihtoehtoisemmaksi yhtyeeksi, niin silti Manicsien kiihkeimmät fanit ovat valmiita kirjoittamaan yhä edelleen poskeensa tai paitaansa bändiin liittyviä mukavia pikku sloganeita kuten "Generation Terrorist", "Anti-Love", tai (Nickyn siivousintoilun myötä) jopa "I Love Hoovering". Mikäpä siinä, Manicseista on helppo pitää, sillä he ovat hieno yhdistelmä kitarasooloja ja pateettisuutta sekä sanomaa ja älykkyyttä kuuntelijalle, joka vaatii muutakin kuin "mukavan tanssibiisin".

Laura Boxberg

Englannissa vietettiin historiallisia hetkiä toukokuun alussa, jolloin Skotlanti ja Wales pääsivät äänestämään omista edustajahuoneistaan. The Manic Street Preachersien kitaristi James Dean Bradfield ehti kuitenkin jo vaihtaa aiemmat Walesin kotikontunsa Lontoon vilinään neljä vuotta sitten.
- En osaa sanoa millainen fiilis Walesissa on tällä hetkellä, Bradfield pohtii vaalien kynnyksellä.
- Vaikka pistäydynkin Walesissa aina tämän tästä, minulla ei ole tällä hetkellä asiaa vaaliuurnille. Minun aikani kuluu tätänykyä pääasiassa täällä Lontoossa ystävien kanssa dokaillessa.

Manic Street Preachersilla on edesssän työntäyteinen kesä.
- Me teimme alkuvuoden mittaan ensimmäistä kertaa kunnon kattavan rundin pohjois-Euroopan maissa ja saamamme innostunut palaute pisti meihin puhtia. Me nautimme kokemuksesta ja koska nämä keikat tulevat olemaan viimeiset keikkamme pitkään aikaan on mukava pistää hommille piste positiivisissa merkeissä. Kesän keikkojen jälkeen suuntaamme studioon ja alamme pikku hiljaa pistämään kokoon seuraavaa albumiamme.
- Olen nähnyt joitakin Nickyn valmiiksisaamia lyriikoita ja ne vaikuttavat melko sekopäisiltä, joten uskon bändin soundin liikkuvan huomattavasti aiempaa abstraktimpaan suntaan. Me olemme käyneet läpi puhtoisen kautemme, ja nyt on suttuisten soundien vuoro.

Manic Street Preachersithän ovat Amerikanmarkkinoiden kanssa samassa jamassa kuin The Clash yhtye aikoinaan. Aktin jenkkilevy-yhtiö ei usko yhtyeen menestysmahdollisuuksiin ja jättää bändin levyt julkaisematta?
- Periaatteessa kyllä, mutta asetelmat eroavat toisistaan yhdellä olennaisella tavalla. Clashin ensialbumia ei julkaistu ensialkuun Amerikassa, mutta se myi huimia määriä importtina. Meidän levyämme taas ei saada kaupaksi siellä millään ilveellä. Olen jo pitkään aikaa sitten haudannut kaikki Amerikanvalloittamishaaveet.
Mikä hommassa kiikastaa? Saattaisiko Manic Street Preacherseille tunnusomaisen vakavuuden poisheittäminen auttaa asiaa=
- Olemme julkaiseet tähän mennessä viisi albumia, ja luulen, että jonkinlaisia merkkejä orastavasta suosiosta luulisi näkyvän edes underground piireissä, mutta kun ei niin ei. Pistäydymme jenkkilässä rundilla heinäkuun mittaan, mutta kuten sanottu en pidätä hengitystäni.

Millaisena näet kitararockin tulevaisuuden?
- Mediassa rockin tulevaisuus on vaakalaudalla aina tämän tästä, mutta aika on jo moneen kertaan osoittanut ettei todellisuus ole noin yksiselitteinen. Samat jutut palaavat aina uudestaan ja uudestaan, ja jos rock jostain syystä jäisikin taka-alalle se suorittaisi paluunsa varmuudella muutamaa vuotta myöhemmin. Ainut trendi joka on jäänyt tyystin kelkasta on alkuperäinen hevi. Kulttuurin henki vaatii vaihtelua.

align=justify>Richeyn katoamisesta on jo ehtinyt vierähtää muutama vuosi. Poikkeavatko bändin nykyiset sisäiset tunnelmat olennaisella tavalla aikaisemmasta?
- Luulen, että olennaisin ero alkuaikojen ja nykyhetken välillä löytyy siitä, että olemme nyt kärsivällisempiä ja ymmärtäväisempiä toisiamme kohtaan. Tuntuu todellakin hassulta ajatella, että seuraavan albumimme ilmestyessä olemme olleet yhtä kauan trio kuin mitä olemme olleet kvartettikin. Tuon asian tajuaminen tuonnee mukanaan väistämättömän litanian kysymyksiä, mutta kaikki aikanaan.

Mikä sinusta on henkilökohtaisesti parasta työssäsi?
- Tuntuu kornilta sanoa, mutta esimerkiksi aiemmin vuodesta Suomessa ensi kertaa soittaminen oli mahtava kokemus. Täysin uusille yleisöille esiintyminen saa homman tuntumaan kuin kaiken uudestaan alusta aloittamiselta. Se sai meidät tuntemaan itsemme taas nuorilta.

Mikä on suurin paheesi?
- Juon viskiä hiukka enemmän kuin mitä tapasin juoda aikaisemmin, mutta eivätköhän hanat ja pullonkaulat sulkeudu ennen yhtyeen seuraavan albumin levytyksiin käsiksikäymistä. Sitten aion olla taas vaihteeksi kunnon poika.

Esa Koivio