Viileä ja sateinen lokakuun lopun Helsinki oli Manic street Preachersille mitä osuvin paikka aloittaa greatest hits -kiertueensa. Nostalgia, joka on aina leijunut yhtyeen musiikin yllä aina Everything Must Go -albumista lähtien, ei saa määreekseen sitä tavanomaisinta, lämmintä. Manicsin nostalgia oli tänä iltana kylmää kuin Mannerheimintien vetinen asfaltti, ja yhtye tarjoili sitä yltäkylläisesti yli kahdenkymmenen kappaleen verran.
    Ennen Walesin sankareita esiintyi tanskalainen Mew, joka viime vierailullaan jätti silloiset lämmiteltävänsä Kentin altavastaajan asemaan. Yhtye häikäisi taas raa'an tunteellisella popillaan ja taustakankaalle heijastuvilla lyhytelokuvilla, jotka toimivat - toisinaan myös kirjaimellisesti - yhtyeen viidentenä jäsenenä kiertuekosketinsoittajan ohella. Am I Wry? No -singlen perusteella Mew pystyy liikuttamaan pelkkien kuuloaistimustenkin avulla.
    Sunnuntain varsinaiset tähdet olivat liikkeellä hittikokoelman kanssa, mutta illan ohjelma sisälsi enemmän yllätyksellisiä biisivalintoja kuin Manicsien aiemmat Suomen-keikat. Jo Generation Terrorists -levyn hillittömästi hardrockahtava Slash'n'Burn hemmotteli puuhkiin ja silmämeikkiin sonnustautuneita faneja. Tuskin kukaan oli uskonut saavansa kuulla nihilistisen Holy Bible -albumin inhorealistisinta otosta, vallankumousjohtajia ja diktaattoreita luettelevaa Revoli, ennen kuin mustaan lyhythihaiseen kauluspaitaan sonnustautunut vokalisti James Dean Bradfield spiikkasi kappaleen sisään.
    Myös keikoilla harvemmin kuullut Roses In The Hospital, Suicide Is Painless, Little Baby Nothing ja From Desapair to Where toimivat erinomaisesti, ja ensin mainitun "we don't want your fucking love" -fraasi nousi koko konsertin osuvimakksi yhteislauluhetkeksi. James kommunikoi yleisön kanssa tuttuun lämpimän ilkeilevänä tapaansa ja sai ainakin eturivin napsuttamaan sormiaan tahdissa ennen Kevin Carterin introa.
    Illan pääpaino oli joka tapauksessa suurimmissa hiteissä, mistä kieli klassisen Motorcycle Emptinessin itsevarma sijoittaminen heti setin alkuun. Kalsean konebiitin päälle rakennettu uusi single There by The Grace of God soi asianmukaisen jylhästi, mutta eräät yhtyeen myöhäistuotannon eeppiset popsinfoniat kuulostivat kömpelön möhkälemäisiltä. Varsinkin jo Manicsin kerran kuoppaama The Everlasting sai keikalla kohtelun, jota ei ole varattu rakkaimmille lapsille - valkoisessa puvussaan tanssahdellut Nicky Wire näytti nauravan itsekseen koko biisin läpi.
    Vanhan Ylioppilastalon akustiikan puiminen on silkka banaliteetti - liki intiimit puitteet sopivat kuitenkin hieman hermostuneen oloiselle yhtyeelle, joka parhaimmillaan ylsi huiman intensiiviseen soittoon. Know Your Enemy -levyn jälkeisellä kiertueella Manic Street Preachers vaikutti vapautuneen oman historiansa painolastista, mutta tänä sunnuntai-iltana nostalgian jäinen tihku sumensi heidän loistettaan. Toivottavasti jää on sulanut heidän ensi Suomen vierailulleen. Luulen sellaisen nimittäin vielä tulevan.

Ville Aalto

Manic Street Preachers on vihdoin kasannut suurimmat sinkkuhittinsä yhteen pakettiin, ja tuloksena on suorastaan ällistyttävä levy. Tämän toteaminen on toki hiukan sama kuin sanoisi kuplamuovin paukuttelun olevan kivaa - tottahan se on, mutta sen luulisi olevan kaikille itsestäänselvyys. Mutta silti: pelkkä nopea silmäys Forever Delayedin biisilistaan aiheuttaa vakavaa hengenahdistusta ja vapinaa, mikä ei tosiaankaan lakkaa levyn lähtiessä pyörimään stereoissa. Yhtyeen parhaissa biiseissä kohtaavat The Clash, Hanoi Rocks, Beastie Boys, New Order ja Che Guevara poikkeuksellisen nerokkaalla ja rohkealla tavalla.
    Forever Delayed alkaakin paremmmin kuin suurin piirtein mikään levy koskaan. Avauskaksikko A Design For Life - Motorcycle Emptiness on likipitäen täydellistä, maailmoja syleilevää ja taitavaa anthem-rockia. Nämä biisit osoittavat Manic Street Preachersin hallitsevan dramaattisen rockmusiikin tekemisen paremmin kuin kukaan aikalaisistaan, ja vaikka kirkkaimmat helmet esitelläänkin heti alussa, bändillä riittää ässäbiisejä. Little Baby Nothing, Faster ja The Everlasting ovat kaikki loistavia biisejä, ja yhtyeen paketoituna osoittavat miten hyvin bändi on uransa eri vaiheissa osannut yhdistellä melodiaa, asennetta ja hallittua patetiaa. Uusi sinkku There by The Grace of God taas näyttää, että yhtye on parantanut selkeästi otettaan sitten hapuilevan Know Your Enemy -albumin, joka on edustettuna vain So Why So Sad -kappaleella.
    Valitettavasti bändin sinkkuvalintoja ei ole aina voinut pitää ihan järin onnistuneina. You Love Us on lähinnä sympaattinen glampunk -räpellys, Everything Must Go -levyltä olisi löytynyt kourallinen parempiakin sinkkubiisejä kuin laiskanoloinen Australia, ja tylsähkö The Masses Against The Classes taisi aikoinaan nousta brittiykköseksi vain sen takia, että sillä hetkellä bändi oli kovaassa nosteessa. Ja jos albumia kasatessa haluttiin pitäytyä pelkissä sinkkubiiseissä, niin minne jätettiin hieno Life Becoming A Landslide?.
    Noin kaksi kolmasosaa Forever Delayedista on parasta rockmusiikkia, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tehty. Loppulevy on ihan kelpo tavaraa sekin, mutta ei niin hyvää, että levyä kehtaisi täysien pisteiden kokoelmaksi - jollainen yhteen tuotannosta olisi kyllä mahdollista kasata - kutsua.

Tapio Ahola