Nyt olemme Lontoosta löytyvän Abbey Road -äänityskompleksin studiossa 3. Edellä kuvatuista tapahtumista on kulunut yksi vuosi ja viisi päivää. Manic Street Preachers viimeistelee kuudetta albumiaan. Kitaristi / laulaja James Dean Bradfield astelee tiukan näköisenä ympäri tarkkaamoa kuluttaen kädessään pitelemäänsä Marlboro Lights -pakettia hälyttävää tahtia. Lippalakkipäinen rumpali Sean Moore istuu rauhallisena sohvalla ja kuuntelee keskittyneesti. Hyväntuulinen kakkostuottaja Dave Eringa pyörittää nauhalta viimeistä valmiiksi tullutta biisiä, jonka nimi on Baby Elian. Kynämieheksi ryhtynyt Nicky Wire jakaa aikaansa Sky Sports -kanavan ja levyn biisijärjestyksen pohtimisen kesken.
Ainoa varsinainen kiistakapula liittyy kappaleeseen nimeltä My Guernica. Tämän lihaksikkaan ja säröisen rockraidan oikesta paikasta levyllä keskustellaan hyvinkin värikkäästi. Aina perfektionistinen Moore on sitä mieltä, että biisi kuulostaa vielä raakamiksaukselta.
- Mutta sehän on vain sellaista Mary Chain -rosoa, puolustaa Wire.
- Niin juuri, hymähtää Moore. - Ja se bändihän menestyikin aivan tolkuttoman hyvin.
- Heh heh, virnistää Wire. - Eipä tämä meidän levykään varmasti ihan leivän lailla kaupaksi mene.
Punainen lanka Manic Street Preachersin uuden levyn teossa on ollut erilaisuus. Yhtye on tehnyt kaikkensa saadakseen selvän hajuraon edellisen albumin soundiin. Jos rosoisuus pelottaa osan uusista kuulijoista perääntymään, sille ei vain voi mitään.
Siinä missä This Is My Truth Tell Me Yours kuulosti maailmaa nähneen voipuneelta, uusi tuotos kajahtaa korvaan avoimena ja sähköisenä. Kyseessä on muuten myös ensimmäinen levy, jonka Manic Street Preachers tekee sen jälkeen, kun jokainen sen jäsenistä on täyttänyt 30 vuotta. Albumi on yhtyeen toistaiseksi rikkain ja eklektisin: se poukkoilee arpisesta punk rockista lameepintaiseen poppiin ja täysveriseen discomusiikkiin. Manic Street Preachers on aina ollut hyvin symbioottinen ja poikkeuksellisen tiukka ryhmä, mutta uusia oviakin on vielä avattavana. Tällä kiekolla Bradfield debytoi sanoittajana (Ocean Spray), Wire puolestaan laulusolistina (Wattsville Blues). Bileisiin on kutsun saaneet myös belfastilainen supertuottaja David Holmes sekä My Bloody Valentinen ja sittemmin Primal Screamin melukitaristi Kevin Shields.
- Vaikka näytämmekin vanhoilta, kuulostamme taas nuorilta, heittää Wire ylpeänä. - Tämä on se albumi, joka meidän olisi pitänyt tehdä heti levydiilin saatuamme. Joka bändihän sanoo, että heidän kulloinenkin uusin levynsä on aina heidän parhaansa. Mutta minä ilmaisisin asian tällä kertaa hieman toisella tavalla. Tämä levy on yksi kaikkien aikojen parhaista kiekoista.
Moinen räyheän yliampuva retoriikka todistaa selvästi siitä, että Manic Street Preachers on palaamassa alkuaikojen "me-vastaan-muu maailma" -tunnelmiinsa. Mutta niinhän yhtye olikin jo tähtikartalle Ghentin Blackwoodista vuonna 1989 kivutessaankin varsinainen ristiriitaisuuksien ihmemaa. Siinä seisoi nippu nonkomfortistisia populisteja, jotka lukivat Rimbaud'ta, kuuntelivat Guns N' Rosesia ja pukeutuivat paitoihin, joihin olivat itse sapluunamaalanneet tilanteeseen sopivia iskulauseita. Sean Moore itsekin myöntää, ettei heidän yhtyeensä ole "koskaan ollut cool". Parhaimmillaankin Manic Street Preachers on kieltämättä ollut rohkean epämuodikas, briljantin uhmakas sekä totaalista vastinetta rahalle. Ja jos nämä laatutekijät pääsivätkin vuosien varrella hieman haalistumaan, nyt niiden merkitystä korostetaan jälleen voimakkaasti.
Seikkailunhalu ulottuu jo ensimmäisten sinkkujen julkaisuun. So Why So Sad ja Found That Soul ilmestyvät samana päivänä - lähinnä siitä syystä, ettei yksikään suuren luokan bändi ole koskaan aiemmin tehnyt vastaavaa tempausta. This Is My Truthin jälkeinen maailmanlaajuinen areenakirtue tuskin saa enää seuraajaa, ja yhtye debytoi uuden keikkasettinsä Kuuban Havannassa. Paikalliseen Karl Marx Theateriin päästetään 5000 fania, jotka ovat maksaneet lipustaan 25 senttiä. Manic Street Preachersistä tulee ensimmäinen länsimainen yhtye, joka on esiintynyt Havannassa. "Vähän niinkuin Wham! Kiinassa", intoilee Wire. Ei tule yllätyksenä, että Heathrow'lta on hiljan myyty melko lailla lentoja Kuubaan.
- Ja nyt kaiken maailman ihmiset soittelevat minulle, marisee Bradfield huvittuneena. - "En tykännyt edellisestä levystänne yhtään, mutta voinko tulla teidän mukananne Kuubaan?" Mikä minä muka olen? Joku vitun Bradfieldin matkatoimisto vai?
Bändi myöntää konsertin olevan pääosin symbolinen ele. Se on suora hatunnosto ja solidaarisuuden osoitus Fidel Castron jääräpäiselle kommunistihallinnolle. Uuden levyn nimeksi kaavailtiin sanaa Solidarity, mutta sitten bändi päätti sen kuulostavan liian rehelliseltä. Niinpä täyspitkä sai nimekseen Know Your Enemy.
Kuka sitten on tämä vihollinen, joka pitäisi tuntea?
- Meidän kohdallamme olimme itse omia vihollisiamme. Pahin vihollisemme oli se, mitä meistä oli tullut. Tai siis miksi olimme antaneet itsemme tulla.

Lontoon Swiss Cottagessa sijaitsevan Marriot Hotelin baarissa on laatta, johon on painettu lainaus walesilaisrunoilija Dylan Thomasilta (1914-53): "Esi-isien maa. Niinkö? Esi-isäni pitäköön maansa." Nicky Wire huomaa tekstin ja joutuu samalla koti-ikäväpuuskan kohteeksi. Hän sanoo Lontoon aiheuttavan itselleen migreenin. "I Love Melancholy" -tekstiseen paitaan sonnustautunut basisti viettää baarissa juuri sen verran aikaa, että saa syötyä pari paahtoleipää ja vähän hilloa. Sitten mies vetäytyy huoneeseensa toimittaja kannoillaan. Puolet haastatteluajasta miehen nenällä keikkuvat valtavat aurinkolasit, ja toisen puolikkaan Nicky kuluttaa hieroen nenänpieliään kostealla flanelikankaan palasella. Mutta tunnelma on leppoisaa, jouluun on kaksi viikkoa.
Richey Edwards oli kehno kitaristi, mutta erinomainen sanoittaja ja ideologi. Hän vastasi alkuun kaikesta siitä, minkän myötä Manics tultiin tuntemaan muustakin kuin musiikistaan. Hänen katoamisensa jälkeen strategin viitta on asettunut Wiren harteille.
Huoneen pöydällä lojuu kansio, jonka sisällä on siisteissä muovitaskuissa uusien biisien sanoituksia. Kussakin taskussa on tekstiin liittyviä lehtileikkeitä, valokuvia ja muuta aiheeseen kytkettyä. Mies esittelee The Convalescent, ja kuvaa tekstiä toistaiseksi omaelämäkerrallisimmaksi tuotoksekseen. Siinä kerrotaan lapsuuden tavasta, josta Nicky ei ole vieläkään päässyt, tai edes halunnut, eroon. Hän rakentaa edelleen seinilleen kollaaseja sankareidensa, kuten Pablo Picasson, Klaus Kinskin ja golffari Payne Stewartin, valokuvista.
- Mitä ikoneihin tulee, niin John Lennonin ohitse on näinä päivinä aika hankala painaa. Olen aina uskonut siihen, että jos ihminen stimuloi itseään säännöllisesti uusilla asioilla, hän myös toivottavasti pysyy itse mielenkiintoisena. Meidän kohdallammehan tämä on tavallaan elinehto, meillä kun ei ole julkkistyttöystäviä, huumehuolia tai mitään muitakaan tässä lajissa kiinnostavina pidettyjä asioita.
This Is My Truthin ilmestymisen aikaan Wire kuvaili itseään sanoin "imuroiva kotirouva" ja veti samaan hengenvetoon uudet parametrit anti-rock-imagolle ilmoittaessaan pitävänsä siivoamisesta, TV:n katselemisesta ja kotona luumuilusta. Epämiellyttäviksi asioiksi hän luetteli ravintoloissa vetelehtimisen, ulkomaanmatkailun ja uusien ihmisten tapaamisen. Artikkeli piirsi miehestä melkoisen karikatyyrin, ja tätä imagoa hän ruotii myös The Convalescentin muodossa luetellessaan 1900-luvun parhaiksi keksinnöiksi talouspaperirullat ja teksti-TV:n.
Wire asuu vuonna 1993 vihille, viemänsä Rachelin kanssa terassitalossa Etelä-Walesin Wattsvillessä. (Uusi biisi Wattsville Blues onkin suoraa vittuilua The Mirror -tabloidille, joka painoi sivulleen kuvan pariskunnan talosta sekä kysymyksen "Miksi Nicky asuu edelleen täällä?") Mies ulkoiluttaa koiraansa, seuraa suurin piirtein jokaista ihmisen keksimää urheilulajia - paitsi hevosurheilua - ja katsoo TV-uutiset vähintäänkin kaksi kertaa päivässä. Hän on häpeilemättömän ylpeä puutarhansa kompostista.
- Sehän on kuin elämän luomista. Jotakin uutta kasvaa jostakin vanhasta.
Wire on myös uskollisin yhtyeen vanhoille idelogeille. The Convalescent, samoin kuin edellislevyn My Little Empire, leikittelevät edelleen ajatuksella kotelosta, jonka sisään voi halutessaan sulkeutua, mutta jonka suojasta voi silti jatkaa ulkomaailmaan tapahtumien pakkomielteistä seuraamista. Wiren lapsuus walesiläisessä pikkukaupungissa oli melko traumaattinen, koulussa häntä nimitettiin "Joey Deaconiksi" tai "Gaylordiksi". Parikymppisenä hän kantoikin jo harteillaan karkotetun intellektuellin leiman myötä kasvaneen ylemmyyskompleksin taakkaa. Mutta vihaiset nuoret miehethän muuttuvat usein kärttyisiksi vanhoiksi äijiksi. Aivan kuin yksi Wiren sankareista, Philip Larkin. On yllättävää, että näin voimakkaasti työväenluokan sosialismin puolella seisova mies on samaan aikaan melkoinen ihmisvihaaja.
- Kyllähän siinä selvä ristiriita on. Mutta kaikkein vastenmielisintä minusta on se, minkä Big Brother ja muut vastaavat dokusaippuashow't todistavat: tavalliset ihmiset ovat pääosin vitun tyhmiä. Tämä kuulostaa kauhealta, mutta niin minä asian näen. Jos joku olisi pudottanut pommin Big Brothersin kuvauksiin, minä en olisi korvaa lotkauttanut. Enkä nyt siis puhu välttämättä vain ihmisistä vaan siitä koko saatanan lööppikulttuurista. (tyhjänpäiväisellä äänellä) Upeata! Mahtavaa!
Wire saattaa olla tunnettu rajuista lausunnoistaan (tämä mies toivoi kerran, että Michael Stipe kuolisi AIDSiin, mutta katui sanojaan myöhemmin), vaan on siviilissä hyvin ystävällinen. Ilkeät ja alentavat kommentit ovat tällä hetkellä varikolla. Mutta mies myöntää silti epäröimättä, ettei hänellä ole yhtyekavereiden lisäksi yhtään varsinaista ystävää.
- Onhan minulla toki veljeni (runoilija Patrick Jones), isäni ja äitini sekä vaimoni ja hänen sukunsa, mutta varsinaisia ystäviä minulla ei ole ensimmäistäkään. Enkä edes kaipaa moisia. Aika, jonka saan kotonani viettää, on minulle hyvin kallisarvoista. Ja sellaisena haluan sen myös pysyvän.
Mutta kaikkien julkistenhan pitäisi olla ylimpiä ystäviä. Oletko sinä kärpänen keitossa?
- Kyllä. En oleta kenenkään pitävän minusta tai haluavan ystäväkseni. Viime levyä tehdessämme ajattelin, että yritän ihan tietoisesti olla vähemmän ärsyttävä. Mutta suositun ihmisen näytteleminen tuntui todella epärehelliseltä ja ontolta. Ja tiedän tarkalleen, että puolet sanomisistani on pelkkää paskaa. Mutta se toinen puolikas, joka on silkkaa asiaa, on paljon painavampaa kuin kenenkään muun lausunnot.
Kun Wire yritti This Is My Truthin teon kestäessä niellä raivonsa, hän oli ehkä iloisimmillaan, mutta myös luovassa nollapisteessä. Niinpä hän ei tänään ole yhtä iloinen, mutta taatusti tuotteliaampi. Mies on jollakin tavalla helpottunut saadessaan taas räyhätä lempiaiheistaan: Bob Geldof on paskiainen, koska hän pidensi rockin dinosaurusten elämää Live Aidin avulla; Beastie Boys puolestaan tekopyhin yhtye, jota maa päällään kantaa ja musiikkibisnes avuttomien runkkujen kerho.
- Ensimmäisten tekstien joukossa valmistui Intravenous Agnostic, joka luonnehtii koko albumin suuntaa mainiosti. Se kertoo siitä, kuinka imen sisääni mahdollisimman suuren annoksen todellisuutta. (hiljaisella äänellä) Toisin kuin useimmilla rocktähdillä, minun elämäni perustuu todellisuuteen. Olen hyvin kiinnostunut useista asioista, ehkä liikaakiin.
Uskoit 18-vuotiaana varmasti useisiin asioihin, joihin et enää usko. Mihin asioihin haluaisit edelleen uskoa?
- Silloin uskoin siihen, että voin muuttaa maailmaa. Nyt uskon enää siihen, että voin muuttaa ihmisten ajattelutapoja.
Eräs oudoimmista asioista, joka nousee mieleen Nicky Wiren kanssa puhuessa, on se kaksijakoisuus, jota hänen olemuksensa huokuu. Väliin mies vaikuttaa täysin särkymättömältä, toisinaan - esimerkiksi otsaansa silmät suljettuina hivellessään - hän on herkkä kuin joku koristeellinen lasiesine.

This Is My Truth Tell Me Yoursin ensimmäinen single oli If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Sen videossa yhtye oli ikään kuin vankina tieteiskirjallisuuden puolelta lainatussa palkomaisessa umpiossa. Tarinassa trio pakotetaan soittamaan biisiä uudestaan ja uudestaan, kunnes sen jäsenet yksitellen oksentavat. Tahallista tai ei, tämä visuaali kertoi omaa vahvaa kieltään kiekon yleisestä kiekon yleisestä harhakuvitelmista pääsemisen teemasta.
Albumilla oli hetkensä: If You Tolerate This oli Manic Street Preachersin ensimmäinen listaykkönen Brittein Saarilla ja sivumennen sanoen myös ensimmäinen saman sijoituksen saanut Espanjan sisällissodasta kertova kappale. Mutta kaiken kaikkiaan pitkäsoitto osoittautui juroksi ja omaan napaansa tuijottelevaksi. Se oli monessa mielessä jatkoa vuoden 1993 pettymykseksi muodostuneelle albumille Gold Against The Soul, jota siloiteltiin tarkoituksella USA:n markkinoita varten. Amerikan valloitus meni myttyyn. This Is My Truthin tarkoituksena oli vallata Eurooppa, mutta saavutuksesta tuli varsinainen Pyrrhuksen voitto.
- Eihän This Is My Truth nyt sentään aivan massiivinen katastrofi ollut, sanoo Wire surullisena - Itse asiassa kyllä haluaisin, että voisimme vain pyyhkäistä levyn sivuun. Siellä kuitenkin sattuu olemaan hyvääkin tavaraa. Mutta ainakin levy on liian laskelmoitu. This Is My Truth teki täsmälleen sen, mitä sen meidän suunnitelman mukaan pitikin tehdä, mutta tämähän ei suinkaan välttämättä takaa sitä, että asiat olisivat kunnossa tai että levy edes olisi oikeamielinen.
Suunnitelma todellakin toteutui. Vuoden 1999 Brit Awards -gaalassa Manic Street Preachers sai parhaan yhtyeen ja parhaan albumin palkinnon - aivan kuin jo Everything Must Go'n tiimoilta.
- Ensimmäisellä kerralla meistä tuntui siltä, miltä sisään astuvista ulkopuolisista tuntuu. Toisella kerralla koimme jo olevamme niin syvällä systeemissä, etteivät palkinnot oikein tuntuneet missään. Ne olivat melko kolkot ja ontot juhlat.
Vuoden 1999 Glastonbury Festival oli käännekohta Manic Street Preachersille. PR-pisteitä ei nostanut "Crappergateksi" mediassa nimetty tempaus tuoda backstagealueelle ikioma WC ja kieltää muilta pääsy siihen. Tilannetta pahensi se, että jutun toi julkisuuteen Billy Braggin ottama valokuva. Fotossa näkyy vessan ovi, johon kiinnitetyssä paperilapussa lukee: "Nämä tilat on varattu yksinoikeudella Manic Street Preachersin käyttöön. Olkaa ystävällisiä ja kunnioittakaa tätä tietoa. Kiitos." Bradfield väitti jälkikäteen, että joku muu oli kiinnittänyt lapun WC:n oveen. Mutta koska kyseisen toiletien ovet aukenivat vain Manic Street Preachersin ryhmän hallussa olleilla avaimilla, moinen lappu oli jokatapauksessa tarpeeton. Tämä selkeä esimerkki elitismiä heitti saavikaupalla vettä Manicsin vastaiseen myllyyn.
Wire ei kadu.
- Kaikki muut bändit käyttävät huumeita. Me emme. En halua, että vessassamme on joku vetämässä kokaiiniä nokkaansa tai polttamassa ruohosätkää. Jos olisimme tehneet tuon jutun vuonna 1991, kaikki olisivat kehuneet meitä tolkuttomasti. Kun ensi kertaa kävin Glastossa (1994), sanoin toivovani että moisen paskaläven päälle rakennetaan mahdollisimman nopeasti moottoritie. Ja vaikka se nyt on aika lailla ilkeämpää kuin jokin piskuinen vessasotku, ihmiset pitivät kommenttiani aivan mahtavana.
Mutta vielä ikävämpää olikin se, että Manic Street Preachersin Glastonburyn pääesiintyjäsetti oli kuin hyvin harjoiteltu sotilaallinen manööveri - pelkkää tekniikkaa, ei tippaakaan tunnetta.
- Se ei todellakaan ollut parhaita keikkojamme, Bradfield myöntää. - Muistan, kuinka katselimme vetoa myöhemmin videolta ja tuli You're Tender And You're Tiredin vuoro. Nicky rääkäisi: "Voi luoja, katso nyt. Sinähän näyttelet laulamista!" ja hän oli aivan oikeassa. Muistan ajatelleeni, että me osaamme kaiken niin hyvin, ettei hajoamisen hienolle taiteelle enää jäänyt mitään mahdollisuutta.
Yhtye alkoi taistella tietään takaisin vanhalle polulleen kahden kuukauden kuluttua T in the Park -festivaaleilla. Manic Street Preachers soitti ensimmäistä kertaa kovaa rokkaavan biisinsä Masses Against The Classes, josta tuli yllätten trion toinen kotimaan listaykkönen seuraavan vuoden tammikuussa. Nimestään huolimatta biisillä ei ollut mitään tekemistä luokkasodan tai muiden aatteiden kanssa. Se kertoi suorin sanoin Manic Street Preachersin tilanteesta toimien eräänlaisena jatko-osana vuoden 1991 "sarkastiselle ystävänpäiväkortille" You Love Us. Biisi oli Wiren idea, tapa nollata mittarit ja palauttaa yhtye vanhojen tuttujen päämäärien pariin. Lyriikat tihkuivat raivoa: We're tired of giving a reason, why we're the only thing left to believe in.

- Minä vihaan näitä, äyskäisee Sean Moore nostaessaan triffidimäisen huonekasvin lattialle hotellikorteerinsa pöydältä.
Siis huonekasveja vai haastatteluja?
- Sekä että, rumpali hymyilee ovelan ja hieman ilkeänkin oloisen virneen hiipiessä suupieleensä.
Moore muistaa aina kertoa, kuinka hän haluaa suhtautua soittamiseen samalla tavalla kuin ensimmäinen idolinsa, The Rolling Stonesin fantastinen Charlie Watts. Ja vaikka Sean tekeekin Manicsin musiikin kahdestaan serkkuna, James Dean Bradfieldin kanssa, hän esiintyy julkisuudessa niin vähäeleisesti, että on kuin väkisinkin jäänyt bändikaveriensa varjoon. Paradoksaalista onkin se, että koska Manic Street Preachersin rauhallisin ja itsevarmoin jäsen haluaa niin palavasti tulla nähdyksi tylsän tavallisena tyyppinä, hän muodostuu kuin automaattisesti hyvin kiinnostavaksi.
- Paikka paikoin minulla ei ole hajuakaan siitä mitä Seanin päässä liikkuu, hämmästelee Wire. - Hän saattaa sanoa ensin jotain murskaavan syvällistä, mutta siirtyä sitten samassa sykäyksessä puhumaan jostakin Porschensa turbomoottorin ominaisuudesta.
Kun törmäämme Mooreen ensimmäistä kertaa tämän haastattelun tiimoilta, hän seisoo hotellin käytävällä Wiren huoneen ovella. Mukanaan miehellä on neljä täyteen pakattua Selfridgesin muovikassia, joiden kokonaistilavuus vaikuttaa olevan huomattavasti häntä itseään suurempi. Hän selittää yhtyeen nimenneen itsensä vastuuseen siitä, että managerille saadaan jokin mukava joululahja. Entä ne kolme muuta kassia? "Ne ovat lahjoja itselleni", Sean selittää.
Bradfieldin mukaan Moore on aina ollut tällainen. Ennen Manicsin perustamista tuleva rumpali oli nuorin koskaan South Wales Jazz Orchestraan hyväksytty kornetin soittaja. Mutta hän kyllästyi ja myi torvensa ostaakseen levyjä. Kun mieheltä tiedustelee kaikkein mielekkäintä hankintaa, hän huokailee ja puhisee aikansa ennenkuin vastaa, ettei se paras asia ole vielä osunut kohdalle, koska hän on "ikuinen perfektionisti". Moore ostelee alati kaikenlaisia kapineita ja kantaa ne Bristolista löytyvän kotinsa ullakolle. Hän sai ajokortin maaliskuussa 1999, ja on jo ehtinyt vaihtaa autoa kuusi kertaa. Tällä hetkellä alla on suhteellisen epäpöyhkeä Porsche Carrera.
- Se on auto, jonka nähdessään ihmiset eivät välittömästi ajattele: "Vittu mikä rahoillaan reteilevä runkvisti".
Onko Carrera siis autojen Sean Moore? Menopeli, joka hoitaa hommansa hyvin, mutta aika lailla huomaamattomasti.
- Kyllä, mies hymyilee. - Tuo määrittely sopii sekä minuun että autooni.
Moore vei viime kesänä vihille tyttöystävänsä, joka on ammatiltaan mielisairaanhoitaja. Hän muistaa ujostelleensa huomion keskipisteenä olemista jopa omissa häissään. ("Jos vain voin välttää ihmisten seuraa, teen sen") Tämäntasoinen vastustus sekä mainetta että väkijoukkoja kohtaan voidaan tulkita jo haluksi muuttua näkymättömäksi.
- Teen biisejä tälle bändille siksi, että kyseessä on nimenomaan tämä bändi. Yleisesti ottaen minulla ei ole tarvetta ilmaista tunteitani niin laajasti, että koko maailma saa niistä tietää. Olen kuin kuka tahansa, yksi ihminen miljoonien kasvottomien joukossa.

Manic Street Preachers aloitti työt Know Your Enemyn parissa marraskuussa 1999 tutussa Walesin Monnow Valleyssä sijaitsevassa studiossa, mutta ratkaisevaksi ajanjaksoksi muodostui Espanjassa viime kesänä vietetty kuuden viikon pätkä.
Kaikkien kolmen jäsenen mielestä kokemus oli "idyllinen". He uiskentelivat, katselivat TV:tä ja paiskoivat biisejä kasaan nopeaa tahtia. Aivan kuin maamiehensä, jotka ottavat teepussitkin kotoa mukaan lomalle, kolmikko hoiti paikalle 200 pakettia Golden Wonder- ja Brannigan's -keksejä. Ainoa varsinainen linjaveto koski aikataulua ja työjärjestystä: tällä kertaa mentäisiin suoraan studioon ilman normaalia treenikämppävaihetta. Ja jopa itse säädetyn viiden oton maksimilukeman varjossakin suurin osa raidoista saatiin talteen heti ensimmäisellä tai toisella otolla.
- Meidän kanssamme samassa sarjassa painaville bändeille on aina jotenkin hankalaa tehdä biisejä nopeasti, sanoo Wire. - Ei sen pitäisi olla mitenkään hankalampaa kuin kenellekään muullekaan, mutta aina niistä venyneistä sessioista saa kuulla ja lukea.
- Tällä kertaa meidän oli viimekertaista helpompaa olla vähän omaperäisempiä, jatkaa Bradfield. - Se johtui pääosin siitä, että emme halunneet toistaa pahinta virheistämme. Levynteko alkoi nimittäin maistua viimeksi loppupuolella puulta. Ja pahasti. Välillä keskustelumme kuulostivatkin varmasti siltä, kuin olisimme olleet luovuutemme kuolinvuoteella. Mutta nyt studioon meno oli siunattu helpotus. Tilanteesta kertoo aika paljon se, ettemme ole koskaan aiemmin olleet toistemme seurassa yhtä rentoja.
Manicsin levyt toteuttavat tietynlaista omaa sykliään. Yhtye on jo kahdesi julkaissut ohjelmanomistuksen omaisen levyn, jota on seurannut melkoinen kompromissi, jota on taas seurannut myrskyävän vihainen kiekko. Siinä missä Gold Against The Soul provosoi ilmoille vuoden 1994 sapenkarvaisen The Holy Biblen, on taiteellisesti epäonnistunut This Is My Truth nyt inspiroinut henkiin polveilevan agressiivisen Know Your Enemyn.
Wire kertoo kuunnelleensa The Holy Biblen tekstejä etsien sieltä Richey Edwardsin "seikkailullisten lyriikoiden siementä". Bradfield on puolestaan hellittänyt vanhasta periaatteestaan, jonka myötä hän velvoitti itseänsä ymmärtämään jokaisen laulamansa lauseen ja vivahteet perinpohjaisesti. Hän luottaa vaistoonsa ja jatkaa musiikin tekoa Mooren kanssa. Mies sanoo tulkinneensa The Holy Biblen sanomaa seuraavasti: "Richey tutki sitä, miten vasemmistolainen ajattelumalli muuttuu aina vaan vaarallisemmaksi, kun aikamme muutokset saavat meidät tuhoamaan oman moraalikoodimme sisältä käsin".
Nicky Wire ei ole aivan yhtä tuhoisilla linjoilla oman sanoituksellisen agendansa kanssa. Hän kuvaa maailmaa, jossa kapitalismi on niskan päällä, mutta muuttunut matkan varrella niin rankasti, että ihmiset ovat lakanneet uskomasta sen mahdollisuuksiin. Biisit käsittelevät kommunismin jälkeistä Itä-Eurooppaa, Ibizan meininkiä sekä Elian Gonzalesia, joka joutui viime vuonna Floridassa USA:n ja Kuuban välisen huoltajuusriistan kiistakapulaksi. Toisinaan sanoma ajetaan perille ei-niin pehmeässä muodossa (kuten biisinnimi Baby Eliankin jo antaa ymmärtää), mutta joka tapauksessa sisältöä löytyy joka kerralla vaikka muille jaettavaksi asti.
- Rockyhtyeiden tyyli puhua politiikkaa nolostuttaa minua, Wire sanoo. - Jutut tulevat ulos aina niin tolkuttoman lapsellisella ja sanalla sanoen tyhmällä tavalla. Tiesin kaiken mistä Naomi Klein kirjoittaa No Logo -kirjassaan jo kymmenen vuotta sitten. Niiden asioiden tajuamiseen ei tarvitse muuta kuin seurata säännöllisesti Newsnight -ohjelmaa.
Mutta jos Manics ei itse flirttailisi lapsellisilla elementeillä, heitä voisi pitää hyvin kuivana ryhmänä. Know Your Enemy on sekä sävellyksellisesti että sanoituksellisesti sen verran jännittävä ja vihamielinen, että se tuskin löytää tietään kovinkaan monen Ford Mondeon stereoihin. Rosoisuus on nostettu kantta myöten hyvelliseksi asiaksi: Levyä nimittäin koristaa walesilaistaiteilija Neale Howellsin maalaus, jossa on veren tahraama valkoinen tiiliseinä. Mainioimpia asioita asioita koko paketissa on kuitenkin se, että yhtyeen vaistomainen kyky tehdä majesteettistä poppia paistaa läpi selvemmin kuin vuosikausiin. Jopa My Guernica on valtaisan raivonsa ja särönsä alla melkoisen tarttuva pikku biisi. Toisin kuin This Is My Truth, uusi levy kuulostaa jälleen välttämättömältä.

James Dean Bradfield tervehtii luitamurskaavan kädenpuristuksen sekä teekupin keinoin. Hänen Pohjois-Lontoosta löytyvä asuntonsa on oppikirjaesimerkki poikamiehen kämpästä. Miehen tuorein vakava suhde päättyi 18 kuukautta sitten. Kitsaasti kalustettua olohuonetta hallitsevat kaikkia olevat cd:t, kirjat sekä videokasetit. Eteisen seinällä on valokuva Joe Strummerista ja Robert DeNiron kohtaamisesta.
Bradfield kertoo menevänsä sänkyyn liki poikkeuksetta neljän aikaan aamulla ja nousevansa vastapainoisesti ylös joskus puolenpäivän tienoilla. Eilen illalla hän lopetteli sängyssä neliosaisen elämäkerran Yokio Mishimasta, japanilaisesta vuonna 1970 harakirin tehneestä kirjailijasta, josta Edwards aikoinaan intoili.
- Luulin jo päässeeni sisään siihen ajatusmaailmaan, mutta aivan lopussa ymmärsin etten ollut tajunnut koko jutusta yhtään vitun mitään, hän sanoo turhautuneena. - Se otti aika rajusti pattiin. Aloin jo meittiä, olenko jotenkin yksinkertainen.
Lapsuudestaan Bradfield katuu eniten sitä, ettei jaksanut keskittyä koulun käymiseen. Niinpä hänellä itsellään onkin sellainen olo, että osa aikuisvuosista on kulunut muiden samanikäisten kiinniottamiseen itseopiskelun keinoin. Tätä taustaa vasten on aika vaivatonta hahmottaa, miksi mies ei välitä siitä, että häntä pidetään intohimoisena sankarillisena laulajana ("Tulkitsen noiden sanojen kuvaaman hahmon aina sellaiseksi pyhän vihan täyttämäksi hahmoksi"). Niin ikään hän hermostuu lähes aina kun Manicsiin liitetään jotakin humoristista. Bradfieldillä on melkein pakonomainen tarve tulla otetuksi vakavasti.
- En halua ajatella sitä, miten huumori näyttäytyy tuotannossamme, hän irvistää. - Sen havaitseminen tapahtuu aina poikkeuksetta jotenkin nolosti jälkikäteen, ei itse tapahtumahetkellä. Ensilevyllä on esimerkiksi kohtia, joissa Richey yllytti minua soittamaan mahdollisimman nopeasti ja paljon. Moiset ylenpalttiset Slash-jutut saavat minut tänään kierimään naurusta.
Mutta Bradfield on kuitenkin tämän yhtyeen sosialistisin otus. Vain hän asuu Lontoossa (, vaikka kieltämättä vieraileekin viikottain isänsä luona Walesissä) ja vain hän hengailee David Holmesin ja Chemical Brothersin kanssa. Tämä mies ajoi läpi yhteistyöhankkeen Kylie Minoguen kanssa, esiintyi Tom Jonesin Re-Loadilla ja remiksasi yhden Massive Attackin biisin.
- Olen todella iloinen siitä, että meillä on James, myöntää Wire. - Mehän olisimme muuten aivan munkkeja. Ja jos minä tekisin musaa yksin, kaikki vihaisivat minua.
Bradfieldiä kalvaa kuitenkin hänen oma käsityksensä siitä, ettei hän ole vielä varttunut aikuiseksi. Mies kuvaakin itseään useammin kuin kerran "bileiden tylsimmäksi tyypiksi".
- Minusta on hauskaa puhua jonkinlaisen muka-Bukowskilaisen viisauden valepukuun piilotettua paskaa. Tämä kuulostaa hassulta, mutta Richey osasi tehdä dokaamisestakin tietynlaisen väittelytilaisuuden. Tiettyyn tilaan päästyään hän vain ammensi sisäältään uusia ja uusia juttuja. Minä en löydä ryyppäämisestä minkäänlaista älyllistä ulottuvuutta, ja se minua vituttaa.
Bradfieldiä kuljettaa hermostunut energia, joka takaa sen, että silloin harvoin kun hän ei polta tupakkaa, hän pyörittelee käsissään sytytintä. Manic Street Preachersista puhuessaan mies kehuu mieluusti Wiren panosta, mutta haluaa pitäytyä juttelemasta omista kontribuutioistaan.
- Minulle on paljon helpompaa ihailla jotakin nerokasta tekstittäjää kuin - vaikka kuinka hyvien - rockbiisien tekijää.
Kun yhtye oli vielä lastenkengissään, Bradfield yritti tehdä antifasistista biisiä nimeltä Jackboot Johnny, mutta muistot tapahtumasta saavat hänet irvistelemään. Aavemainen Ocean Spray, jonka mies teki yhdessä Wiren kanssa, on noiden päivien jälkeen ensimmäinen kerta, kun James on tosissaan kirjoittanut lyriikoita. Kappaleen inspiraationa toimi Bradfieldin äidin kuolema syöpään syksyllä 1999.
- Tällä kertaa minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että voisin ehkä kyetä tekemään sanoituksen, joka ei välttämättä kuulosta täysin uunolta, hän sanoo hiljaisella äänellä. - Toiset ihmiset muistelevat tietyssä paikassa tai kasvattavat puun rakkaidensa muistolle. Minä päätin tehdä laulun. Kerron siinä siitä, miltä tuntuu katsella jonkun tekevän kuolemaa. Sairaalassa olevia ihmisiä kehotetaan juomaan karpalomehua, koska sillä on puhdistava ja tulehduksia ehkäisevä vaikutus. Niinpä äitini pyysi minua usein hakemaan Ocean Spray -merkkistä karpalomehua. Ihmisten sielussa on sisäänrakennettuna sellainen tietty loppumaton usko, joka saattaa saada hänet luottamaan siihen, että esimerkiksi karpalomehu voi pelastaa hänen henkensä. Vaikka elo ja olo osoittautuisikin aivan raastavaksi kauhuksi, kukaan ei halua kuolla.

Syyskuussa 1998 BBC esitti dokumentin Manic Street Preachersin historiasta. Kuinka ollakaan, tarinan keskipisteeksi nousi kuin varkain Richey Edwardsin katoaminen. Mies käveli ulos lontoolaisesta Embassy Hotelista 1.2.1995 ja jäi sille tielleen.
- Se ohjelma oli pelkkää paskaa, hirnahtaa Wire halveksuen. - 45 minuuttia kivireen vetoa, jonka tuloksena näytimme täysin huumorintajuttomilta, rakkaudettomilta ja - uskallanko sanoa - kylmäsydämmillisiltä ihmisiltä. Kaikille tehtiin selväksi, että Richey kärsi viiden vuoden ajan mielenterveydellisistä ongelmista, ja että hän ei loppujenlopuksi enää edes oikein muistuttanut ihmistä. Mikä on tietenkin silkkaa sontaa.
- Hänet esitettiin sellaisessa ihmeellisessä Jim Morrison -valossa, myöntää myös Bradfield. - Kukaan ei suostunut näkemään, että The Holy Biblen takana oli selkeä poliittinen agenda. Aivan kuin kaikki biisit muka olisivat esitelleet kämpillään istuvan Richeyn, joka miettii, tarttuuko seuraavaksi oluttuoppiin, vodkapulloon vai partaveitsen terään.
Edwardsin katoamisen jälkimainingeissa yhtyeen jäljellejääneet jäsenet ovat joutuneet kivenkovaan terottamaan medialle sitä, että kyseessä oli heidän ystävänsä, eikä mikään ulkoavaruudesta tullut marttyyri. Everything Must Go sisälsi Richeylle omistetun biisin (No Surface All Feeling), samoin This Is My Truth (Nobody Loved you). Tällä kertaa moista kunnianosoitusta ei löydy, vaikka Wire ja Bradfield ovatkin yhtä mieltä siitä, että ihmiset kyllä omasta mielestään tulevat löytämään hyviä ehdokkaita. Tällä kertaa totuus on se, että Edwardsin muisto on värittänyt koko Know Your Enemyn tekoa, ei vain yhtä tai kahta yksittäistä kappaletta.
- Osaan aina erottaa ne biisit, joista hän pitäisi, kommentoi Bradfield. - Ja etenkin ne biisit, joista hän ei pitäisi. Kokonaisuutena tämä levy miellyttäisi häntä enemmän kin This Is My Truth.
Ulkopuolisten silmin tilanne näyttää edelleen siltä, että vaikka mies olikin kaikkea muuta kuin täydellinen, Manicsin on silti hankala jättää Richey Edwardsin muistoa taakseen. Useat Know Your Enemyn nuorekkaista virtauksista tuntuvat olevan selvästi Richeyn perintöä.
- Jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyse on enemmänkin siitä, että me elimme niitä juttuja yhdessä, Wire pohtii. - Mutta myönnän ensimmäisenä, etten pystyisi elämään elämääni niinkuin Richey eli. En minä kykenisi lukemaan, dokaamaan ja käyttämään huumeita 24 tuntia putkeen. Richey pystyi moiseen toisinaan hyvinkin helposti.
Millainen olo teillä kaiken kaikkiaan on, olettehan nyt tehneet yhtä monta levyä ilman Richeytä kuin hänen kanssaan?
- Tämä on asia, jota itse asiassa pitäisi istua alas pohtimaan, vastaa Nicky aurinkolasiensa suojasta. - En enää edes aktiivisesti muista, kuinka kauan hänen katoamisestaan on. (hiljaisella äänellä) Siitä on jo kulunut niin pitkä aika. Kun asiaa ajattelee, tulee sellainen...Sitä olotilaa on vaikea pukea sanoiksi. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole joku, jonka tiedetään kuolleen ja jonka hautajaisissa olemme kenties kaikki olleet. Jos se olisikin niin, asiaanhan voisi suhtautua aivan eri viitekehyksen kautta. Itsekäästi ajatelleen varmuus asiasta olisi parempi, koska silloin kaiken surun voisi päästää ulos itsestään. Tällä hetkellä en ole varma, olemmeko me tehneet surutyötä riittävästi. Ja se on hivenen pelottava ajatus.

Manic Street Preachers on harkinnut lopettamista vain kerran: pian Edwardsin katoamisen jälkeen. Jotenkin näitä miehiä katsellessa ei voi edelleenkään välttyä ajattelemasta, että vaikka he ovatkin toistensa parhaita ystäviä, loppu saattaa olla - jos ei nyt aivan näköpiirissä, hyvinkin lähellä.
- Halusimme ehdottomasti lähestyä tämän levyn tekoa siitä näkökulmasta, että sen on oltava riittävän hyvä, jos sattuu niin, että se jäisi vaikka viimeiseksemme, tunnustaa Bradfield. - Tottakai mekin ajattelemme sitä, että vanhenemme kaiken aikaa. Kuudennen kiekon kohdalla kaikki yhtyeet ovat jo lähempänä loppua kuin alkua. Paitsi jos kyseessä on the Rolling Stones, U2 tai Queen. Ja olisiko edes terveellistä, että meidän kaltaisemme orkesteri olisi kasassa ikuisesti? Vaikea sanoa.
Yhtye puhuu lopettamisesta siten, että arvokkuus on vielä jäljellä. Mutta kenelläkään ei toisaalta kuitenkaan tunnu olevan intohimoja muuhun bänditouhuun kuin juuri tässä ryhmässä soittamiseen.
- Kun bändi pannaan pakettiin, keskityn maalaamiseen ja kaikkien pikku juttujen touhuamiseen, sanoo Wire varmoin äänensävyin. - Muut ratkaisut olisivat pahaksi terveydelleni.
Jokin aika sitten Manic Street Preachers leikitteli ajatuksella b-puolikokoelmasta, jonka nimeksi tulisi No Encores, No Adverts, No Fanclubs. Sillä aivan kuin he heti alkuun lupasivat, he eivät ole vieläkään soittaneet encoren encorea yhdelläkään Iso-Britannian kiekalla, lisensoineet musiikkiaan TV-mainoksiin tai perustaneet virallista ihailijakerhoa. Bradfield muistuttaa tosin nopeasti siitä, että yhtye kyllä lupasi myydä 16 miljoonaa albumia, "eikä ole vielä lähelläkään".
Niin ei ehkä tule koskaan käymään. Mutta harva yhtye toisaalta koskaan tähtääkään niin korkealle, että jopa heidän epäonnistumisistaan tulee kiinnostavia. Ja vielä harvemmista tulee ikoneita, joilla on sanottavaa vielä kuudennenkin albumin kohdalla. Ottakaa Manic Street Preacheristä siis kaikki irti niin kauan kuin se vielä on mahdollista.

Dorian Lunskey © Q Magazine / Planet Syndikation, suomennos © Petri Silas

Tammikuussa 2000 ilmestyi Manic Street Preachersin The Masses Agains The Classes -single. Ei promotiota, ei videota. Silti trion vihainen purkaus meni suoraan Britannian singlelistan ykköseksi. Singleä seurasti yhdentoista kuukauden hiljaisuus. Ei keikkoja, ei haastatteluja, ei mitään. Aivan toimeettomana Nicky Wire, James Dean Bradfield ja Sean Moore eivät kuitenkaan olleet. Tuona aikana kolmikko kirjoitti ja äänitti 27 uutta biisiä, joista maaliskuussa ilmestyvällä Know Your Enemy-levyllä on 16.