Myös kaksi vuotta sitten Provinssirockin päälavalle kavunneen Manic Street Prachersin keikan alku enteili helvetin hyvää rock-keikkaa. Ensimmäisenä esitetystä Found That Soul -singlestä lähtien sairaanhoitaja-asuun sonnustautuneen Nicky Wiren basso röpötti riemastuttavan rupista punksoundia, Sean Moore laittoi rumpusetin heilumaan ja James Dean Bradfieldin koko olemus huokui kiihkeyttä. Vähitellen setti kuitenkin vesittyi sekavaksi hittikeikaksi, jonka loppu oli yhtä arvattava kuin jo muutaman vuoden ajan. Jos syksyllä Helsingin jäähallissa saamme kuultavaksemme taas sävelmät, niin pian on jo syytä pyytää rahat takaisin. Vaikea Manic Street Preachersin keikkaan kuitenkin on olla pettynyt, vaikka olisikin toivonut yhtyeen unohtaneen kaikkinaisen miellyttämisen.
Tietenkään Manic Street Preachers ei ole enää sama kaikkia muita vastaan sotiva jengi kuin uransa alussa. Nykyisin yhtyeen vaihtoehtoisuus alkaa olla täysin Nicky Wiren haastattelulausuntojen varassa ja, kuinka ollakaan, nykyisin Nicky on myös ainoa yhtyeen jäsen, joka meikkaa lavalla. Sean Moore jopa soitti Seinäjoella lippis päässään (!). James Dean Bradfield puolestaan oli työkenkineen ja perusfarkkuineen kuin suoraan rakennustyömaalta reväisty. No, toki yhtyeessä on edelleen sen verran piikikkyyttä, että sen on turha toivoa suosiota Yhdysvalloissa. Ja hyvä niin: jokainen levy, jossa Yhdysvaltoja kuvaillaan "paholaisen leikkikentäksi" on miljoonamyyntinsä ansainnut.
Biisivalintojen suhteen Manic Street Preachers oli hankalassa saumassa This Is My Truth Tell Me Yours -albumin (yhtyeen suurin myyntimenestys tähän saakka) siloiteltujen eeposten ja uuden Know Your Enemy- levyn (kaupallinen pettymys, mutta musiikillisesti tärkeä teos yhtyeelle itselleen) raikkaan ja paikoin ärhäkän monipuolisuuden välissä luoviessaan. Setin yllättävimmät valinnat olivat The Holy Bible -levyltä poimittu, väkivaltaisesti iskenyt Faster sekä kahden uusimman albumin välissä pöydän puhdistanut The Masses Against The Classes -single. James Dean Bradfieldin akustinen soolo-osuus sisälsi tällä kertaa The Everlastingin (jota Nicky ei enää suostu soittamaan bändiversiona) ja Baby Elianin. Jos ei muuta, niin tuon kymmenenminuuttisen aikana tuli ainakin selväksi, että James on yhtyeen jäsenistä se, joka rakastaa esiintymistä. Kun Nicky vetäytyy tv-kanaviensa pariin ja Sean saa keskittyä shoppaamiseen, James Dean Bradfield varmasti jatkaa soittamista. Raisun aloituksen jälkeen keikan koskettavin hetki koettiinkin, kun hän antoi akustisen kitaransa eturivin fanille.
Vaikka Nicky riisui akustisen osuuden aikana housut hameensa alta, ei tahti noussut keikan loppua kohti, vaan vuorossa olivat pakolliset hitit. Rajuimmissa rock-paloissa rujo bändisoundi oli kohdallaan, mutta This Is My Truth -levyltä mukaan kelpuutetut isot ja empaattiset biisit kuulostivat kovin kolkoilta. Kosketinsoittaja Nick Naysmith osoittautui tuolloin olennaiseksi osaksi yhtyeen livesoundia.
Seuraavaksi Manic Street Preachersin saagassa on vuorossa Greatest Hits ja sen jälkeen ainakin yksi studiolevy. Sitten saattaakin olla oikea aika pakata kamat ja jättää areena uusille yrittäjille. Tosin Iso-Britannian suosituimmat yhtyeet ovat jo jonkin aikaa tupanneet soittamaan aika sovinnaista ja tylsää musiikkia.