Manic Street Preachersin sanoittaja ja basisti Nicky Wire kertoo kirjoittaneensa Enola / Alone -kappaleen, josta otsikkorivi on otettu, katseltuaan omaa hääkuvaansa. Siinä Nickyn ja hänen vaimonsa vieressä seisovat hymyillen yhtyeen muutama vuosi sitten syöpään kuollut Philip Hall sekä viime vuoden helmikuussa selvittämättömästi kadonnut bändin sanoittaja, ideologi ja kitaristi Richey James.
Vaikka en kysykään mitään Richeystä, tulee hänen nimensä silti usein esiin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Richey ei ollut vain yksi yhtyeen jäsenistä; hän oli Nickyn paras ystävä 15 vuoden ajan. Ja ystävyksillä on tapana jakaa muutakin kuin hotellihuone kiertueella.

Manic Street Preachers on ainoa yhtye tällä vuosikymmenellä, jota on pakko ihailla muutenkin kuin musiikin takia. He ovat älykkäitä. He ovat ylpeitä itsestään. He tietävät arvonsa, mutta eivät huuda omaa ylivertaisuuttaan. He ovat myös nöyriä.
Itse asiassa yhtyeen musiikki ei ole ollut satunnaisia täysosumia (Motorcycle Emptiness, From Despair To Where, La Tristesse Durera) lukuunottamatta erityisen erinomaista ennen parin vuoden takaista epätoivon ja vieraantuneisuuden äärimmäisilleen viennyttä The Holy Biblea. Jälkeenpäin joku yhtyeen jäsenistä (Nickyn lisäksi sävellyksistä vastaavat kitaristi James Dean Bradfield ja rumpali Sean Moore) kuvasikin levyä enemmän mielentilaksi kuin albumiksi perinteisessä mielessä.
Tänä keväänä ilmestynyttä Everything Must Gota onkin sitten aivan turha kuvailla miksikään muuksi kuin vuosikymmenen parhaaksi ja tärkeimmäksi rock-levyksi tähän saakka. Jos joku on eri mieltä, hän joko valehtelee tai sitten ei ole kuullut koko levyä.

Nicky Wire on pukeutunut tummiin trainereihin, beigen värisiin sammareihin ja kirkkaanpunaiseen villatakkiin. Hänellä ei ole ollenkaan meikkiä, hän näyttää hyväkuntoiselta, vaikuttaa hyväntuuliselta ja hymyilee lähes koko ajan. Nicky ei ole juonut alkoholia neljään vuoteen eikä hän ole koskaan polttanut tupakkaa tai edes kokeillut huumeita.
- Aivot ovat ainoa ruumiinosani, joka toimii moitteetta. En halua pilata niitä, hän sanoo.
Nicky juo Dieetti-Cokista ja syö suklaata. Suklaan loputtua hän hakee lisää hotelliaulan automaatista ja tarjoaa minullekin. Haastattelun jälkeen yhtyeen on määrä lähteä johonkin kuvauksiin. Taksia odotellessa me puhumme yleisurheilusta. Nicky muistaa Lasse Virenin ja kehuu Linford Christien tinkimättömyyttä.
- Sellainen asenne ei voi olla peräisin kuin työläistaustasta. Samalla tavalla parhaat nyrkkeilijät ovat usein peräisin todella niukoista oloista
- A Design For Life kertoo työläisluokan sinnikkyydestä. Siitä miten heitä huiputetaan ja manipuloidaan, mutta silti he tulevat pääsemään voitolle vielä jonain päivänä. A Design For Life on sankarilaulu. Toivomme on työläisissä, Nicky on vakuuttanut minulle hetkeä aiemmin.

Aiemmin yhtyeen imagoon kuului epätoivoinen dekadenssi, mutta Everything Must Gon kannessa ja uusissa promokuvissa pesukarhunsilmien ja huulipunan sijasta maailmaa katsovat puhtaat ja vilpittömät kasvot.
- Emme ole enää sama yhtye kuin aiemmin. Meistä tuntui, että emme voi päästä enää yhtään pidemmälle New York Dolls - ja Apocalypse Now! -linjoilla. Se aika on ohi. Olemme vanhempia, olemme lihavempia ...ainakin vähän ja olemme kokeneet enemmän. Se olisi tuntunut oikealta ilman Richeytä, nyt kun meitä on vain kolme. Apocalypse Now! -aikoina me halusimme näyttää erilaisilta ja olla erilaisia kuin kukaan muu. Se ei tuntunut enää luontevalta. Nyt haluamme olla luonnollisempia, olla korostamatta mitään erityisiä piirteitä.
- Musiikkimme on erilaista, asenteemme on erilainen ja kehomme ovat vanhentuneet. Emme ole enää yhtä röyhkeitä kuin aiemmin. Emme jaksa enää hyppiä ylös ja alas ja olla vihaisia 24 tuntia päivässä. Luullakseni olemme saavuttaneet jonkin verran aivan erilaista arvokkuutta.
Tuo arvokkuus on tarttunut myös yhtyeen uuteen Everything Must Go -albumiin. Kaikista vaikeuksista huolimatta albumi kuulostaa kokonaisuutena huomattavasti edeltäjiään rennomalta ja vapautuneemmalta levyltä.
- Edellisillä albumeilla on ollut tiettyjä osia, joissa on ollut vähän samanlaista fiilistä kuin Everything Must Golla, mutta kokonaisuutena ne ovat olleet paljon vaikeampia. Everything Must Go syntyi todella helposti, kun ensin pääsimme alkuun. Albumia tehdessämme saimme olla keskenämme ilman mitään häiriötekijöitä. Levy äänitettiin Ranskassa keskellä ei mitään. Se olo pakoa stressistä ja kaikista muiden ihmisten päällemme asettamista paineista. Se oli juuri oikea ympäristö keskittyä vain musiikkiin.
- Päätimme, että jokaisen laulun tulisi olla sellainen, että se tulisi toimeen omillaan. Toimimme siten, koska tähän saakka olimme koko ajan yrittäneet tietoisesti muuttua. The Holy Bible oli tunnelmaltaan äärimmäinen levy. Se oli synkkä ja depressiivinen kokonaisuus. Emme halunneet tehdä toista samanlaista albumia, joten päätimme istua alas ja katsoa osaisimmeko kirjoittaa musiikillisesti hieman kunnianhimoisemman levyn.
Albumilla voi halutessaan kuulla vaikutteita monesta eri suunnasta. A Design for Life ja nimibiisi ovat silkkaa 1990-luvun Phil Spectoria, The Girl Who Wanted To Be God kuulostaa kovasti New Orderilta, Small Black Flowers tuo mieleen Nick Draken ja Removablesin rakenne voisi hyvinkin olla Kurt Cobainin laulukirjasta lähtöisin.
- Se on ihan totta, vaikka se ei välttämättä olekaan täysin tietoista. Jamesilla on paljon musiikillisia innoittajia ja hän on aina mielettömän innostunut jostain jutusta. Itselläni ei ole oikein ole aikaa sellaiseen, sillä minulla oli koko ajan kiire sanoitusten kanssa. Halusin saada ne yhtä painokkaiksi kuin aiemminkin, vaikka teemat ovatkin vähän erilaisia. Se ei ollut kovin helppoa, etenkin kun olen luonteeltani toivottoman laiska.
- James on aina ollut innoissaan Phil Spectorista ja wall of soundista, mutta se ei ole ennen ollut yhtä vahvasti esillä omassa musiikissamme. A Design For Life ja Everything Must Go ovat todella hyvin spektoriaanisia kappaleita. Hän tietää paljon ja pitää Phil Spectorista, Motownista, northern soulista ja sellaisesta.
Albumin viimeinen biisi on No Surface All Feeling. Etenkin Motownin tyttöbändeillä asia tuntui olevan täysin päinvastoin. Ajatellaan vaikka Diana Rossia ja The Supremesiä. Heidän esittämänsä kappaleet ovat täydellisintä ovat täydellisintä pop-musiikkia mitä maapallo päällään kantaa, vaikka niissä ei ole mukana esittäjien sieulua, vaan ainoastaan heidän täydelliset äänensä. Kaikesta huolimatta ne OVAT maailman parasta pop-musiikkia.
Everything Must Golla Manic Street Preachers on yltänyt paljaan sielunsa lisäksi myös täydellisiin pop-lauluihin asti.
- Meidän ensimmäinen singlemme Heavenly -levymerkille oli Motown Junk. Sen idea oli, että Motown on parasta pop-musiikkia, vaikka se onkin tavallaan aivan sisällyksetöntä musiikkia. Se oli helppo maalitaulu, kun pop-musiikkia syytetään tyhjänpäiväiseksi musiikiksi. Me emme pitäneet siitä ja käytimme Motownia esimerkkinä maailman parhaasta musiikista.

Manic Street Preachersin laulujen sanat kertovat muun muuassa meille syötetyistä valheista ja modernin ihmiskunnan pahimmista sairauksista. Samalla ne kuitenkin valavat toivoa huomiseen. Jos kaikki ajattelisivat ja toimisivat samalla lailla, ei meillä olisi mitään hätää.
Mitä Manic Street Preachers olisi ilman sinun ja Richey sanoituksia?
- Se olisi vain todella hyvä poprock-yhtye. Musiikissa ei olisi samaa merkitystä, samaa syvyyttä.
- Luulen, että kukaan meistä ei voisi olla bändissä ilman toisiamme. Olemme olleet riippuvaisia toisistamme jo pitkään. Kukaan ei olisi olemassa ilman muita ja päinvastoin. Tuskin viitsisin kirjoittaa sanoja, jos en tietäisi Jamesin olevan yksi kunnianhimoisimmista muusikoista, jota tiedän ja tuskinpa hänkään viitsisi poimia kitaraa kovin usein käteensä, jos hän ei tietäisi minun kirjoittavan sanoja. Me olemme olemassa vain toistemme kautta, kuten mies ja vaimo.
- En tule koskaan olemaan samanlainen tekstittäjä kuin Richey oli. Hän yritti aina tavoittaa uusia epätoivon tasoja. Minäkin olen aika kurja ihminen, mutta en kuitenkaan yhtä epätoivoinen kuin hän oli. Olen tyytyväinen, että tälläkin levyllä on mukana iso osa Richeytä, koska hän kuitenkin on ja on ollut niin iso osa elämäämme. Tuntuu jotenkin oikealta, että hän saa äänensä kuuluviin.
Mistä oma epätoivosi ja kurjuutesi on peräisin?
- Olen aina ollut vihainen, kurja ja katkera ihminen. Se on peräisin syntymäsijoiltani, siitä mitä näen ympärilläni ja siitä miten näen koko Britannian. Jos puhutaan siitä mitä ilmaisemme musiikissamme, en todellakaan voi sanoa itseäni onnelliseksi. Onneksi elämässä on paljon muutakin kuin bändissä oleminen.
Mitä sitten teet silloin kun olet irti Manic Street Preachersin tuomista velvoitteista?
Onnellisimmillani olen, kun saan vain oleilla kotona. Luen ja kirjoitan ja katson tv:tä. Itse asiassa olen vapaa-aikanani aika tylsä ihminen. Olen aina ollut. Kun bändi perustettiin, niin riehuin puoli vuotta, mutta sen jälkeen olin aivan puhki ja huomasin, että se ei ole minua varten.
- Elämäni on itse asiassa hyvin tavallista. En tuhlaa rahaa enkä käy ulkona. Makaan vain telkkarin edessä ja katson urheilua tai elokuvia. Rakastan urheilua. Rugbya, krikettiä, jalkapalloa, yleisurheilua, nyrkkeilyä, mitä tahansa, kunhan se on urheilua! Pidän myös jääkiekosta, eivätkö suomalaiset ole siinä aika hyviä? Elän tavallista tylsää elämää.
Eihän tavallisessa tylsässä elämässä ole mitään vikaa.
- Itse asiassa ei olekaan. Ihmiset vain odottavat jotain muuta...

Kaikkien koettelemusten jälkeen Nicky kertoo oppineensa arvostamaan elämää aivan uudella tavalla. Tärkeimpänä viimeisen vuoden aikana oppimanaan asiana Nicky pitää sitä, että hän on oppinut huomaamaan, että elämä on arvokasta, vaikka se tuntuisi kurjalta.
- Jokaisessa päivässä on pari pientä hetkeä, jolloin tunnet olevasi onnellinen. Pelkästään se tekee elämästä elämisen arvoisen. Olen oppinut arvostamaan kaikkia tuntemuksia, jotka nousevat tavanomaisuuden yläpuolelle. Jotenkin minusta tuntuu, että aiemmin näimme vain elämän negatiiviset puolet, mutta nyt olemme oppineet näkemään myös valoisammalle puolelle.
Mitä tekisit, jos Manic Street Preachers jostain syystä päättäisi lopettaa?
- Luultavasti itkisin. Tuskin kuitenkaan mitään muuta. Pystyisin kuitenkin katsomaan taaksepäin ja näkemään saavutuksemme ja olemaan ylpeä siitä, että ainakin yritimme.
- Tärkeintä Manic Street Preachersissä on menneisyytemme, se, että olemme tietoisia menneisyydestämme emmekä kiellä sitä, vaan ymmärrämme, että menneisyytemme on tehnyt meistä sen mitä me nyt olemme.
Onko tämä elämäntyösi?
- On. Luultavasti lopettaisin kirjoittamisen, jos yhtyettä ei enää olisi. Tuskin jaksaisin jatkaa. Voisin kuitenkin katsoa tyytyväisenä selkäni taa ja huomata, että me teimme osamme.

Tero Alanko