Ilta vahvisti käsitystä, että Manic Street Preachers ei ole enää stadionrockyhtye niin kuin se oli vielä pari vuotta sitten. Brittitrendeistä innostuneet ovat nyt Coldplayn siivillä. Osa glitterifaneista on viimevuosina hylänneet yhtyeen ja alkuaikojen asenteellisuudesta kiinnostuneet ovat löytäneet Britanniasta uusia vihaisia yhtyeitä. Manicsilla on muutoksen myötä vakiintunut ihan uusi ihailijakunta, joka ymmärtää ja hyväksyy yhtyeen alkuaikojen aggressiivisuuden, hittihakoisuuden ajan ja uuden, isyyden tuoman aikuisuuden ja arvokkuuden ajan, jolloin musiikkia voi tehdä musiikin ehdoilla ja kantaaottavat ajatukset voi ilmaista vähemmän aggressiivesti: aina ei tarvitse huutaa. Menneisyys ja yhtyeen nimi ovat aina saaneet - ja saavat vastaisuudessakin vain odottamaan jotain muuta.

Näin Manic Street Preachersin viimeksi ja ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten Provinssirockissa. Silloin keikka oli luvattoman vaisu: keikkasetti oli rutiininomainen ja yllätyksetön, Manicsit esiintyivät keskellä kuumaa päivää ja olin kaukana lavasta. 27.10.2002, kun keikkapaikkana oli pieni Helsingin Vanha Ylioppilastalo, kaikki oli toisin: setti oli yllätyksellinen ja se sisälsi parhaimmat livekappaleet, mutta myös yhtye vaikutti innokkaalta. Ajankohta oli sunnuntainen syysilta ja areenana pieni Helsingin Vanha Ylioppilastalo. Keikan katsoin lavan edestä.
    Kun olin odottanut Vanhan portailla vesisateessa kaksi tuntia ja olin läpimärkä, "apinalauma", miksi Vanhan portsari keikkaa odottanutta joukkoa kutsui, laskettiin vihdoin seitsemältä sisälle. Kahdeksalta lavalle asteli Manicsin lämmittelijäksi pestattu tanskalainen Mew. Mewin laulajan ääni muistutti erehtymättömästi kotoisan The Crash-yhtyeen kollegansa ääntä ja Mew soitti letkeää poppia proge- ja discohöystein. Mewin käyttämä taustavideo tuki esitystä ja musiikillisesti tylsin viimeinen kappale jäi mieleen parhaiten juuri vaikuttavan taustavideonsa vuoksi. Kuuden kappaleen ajan lavalla viihtynyt yhtye hoiti tehtävänsä erittäin hyvin ja onnistui lämmittelemään ainakin minut. Vaikutus ei kylläkään ollut kovin pitkäkestoinen, sillä keikan jälkeen salissa raikasi Red Hot Chili Peppers, joka sai oloni jälleen varsin kylmäksi.
    Vihdoin Red Hot Chili Peppers -nauha lakkasi soimasta ja keikan alkua enteilevä Faster -remix parahti soimaan. Puoli kymmeneltä lavalle asteli vihdoin illan pääesiintyjät, jotka tervehtivät tuttavallisesti "Hello, we are the Manic Street Preachers. This called Motorcycle Emptiness" ja ensimmäinen yllätys olikin annettu jo avausbiisin valinnan muodossa. Keikka jatkui odotetuilla kappaleilla. You Stole The Sun From My Heart ja Everything Must Gon jälkeen yhtye soitti koko trion voimin ensimmäistä kertaa elävänä uuden singlen There by The Grace of God. Keikan ensimmäinen osa jatkui vielä perinteisillä livekappaleilla tyyliin Tsunami ja Kevin Carter.
    Kahdeksan kappaleen jälkeen vaihtui suunta. Keikan keskiosa oli selvästikin omistettu vanhasta tuotannosta pitäville. La Tristesse Dureraa seurasi yleisön yllättänyt, mutta villiinnyttänyt Slash'n'Burn, jonka jälkeen tuli Revol, joka on yksi niistä kappaleista, joka ei toimi levyllä vaan livenä. Heti sitä seurasi Know Your Enemyltä napattu So Why So Sad, joka taas ei toiminut livenä alkuunkaan samaan malliin kuin levyllä. Vanhaa tuotantoa tykitettiin vielä Fasterin, Roses In The Hospitalin ja Motown Junkin muodossa, kunnes yhtye soitti vanhat rauhallisemmat kappaleet Little Baby Nothing ja Suicide Is Painless. Sitten Manicsit alkoivat valmistautua lopettamaan keikkansa soittamalla vielä neljän kappaleen megahittiputken.
    Truth-faneille selvästikin tarkoitettu ja yllättäen soitettu The Everlasting merkitsi keikallakin lopun alkua. The Everlastingin jälkeen yhtye soitti kolmikon, johon he ovat viime vuosina tottuneet päättämään keikkansa. You Love Us, A Design For Life ja If You Tolerate This Your Children Will Be Next lopettelivat peräti 11 kappaletta 90-luvun alkupuolelta sisältäneen keikan.
    Manic Street Preachersin keikka oli suuri elämys. Suuri kitararock-yhtye, kuin minun oma U2, toi musiikkinsa lähemmäksi ja oli elävämpi ja intiimimpi kuin Provinssirockissa. Yhtye ei olisi voinut kasata juurikaan parempaa settilistaa, vaikkakin Stay Beautifulin ja The Masses Against The Classesin puuttuminen jäikin ehkä kaivelemaan hetkeksi. Vanhan kivisessä rakennuksessa Manicsin soitto kuulosti säröiseltä ja likaiselta. James ei säästellyt äänihuuliaan ja jaksoi pomppia mahdollisuuksien mukaan. Nickyn lyhyttä pärähdystä lukuunottamatta James hoiti täysin spiikkauksen. Hän oli ainoa, joka flirttaili yleisön kanssa ja oli kaikin puolin shown ehdoton päähahmo. Nicky erottui lähinnä vain puhtaan valkoisen pukunsa vuoksi ja pienestä Seanista näkyi rumpujen takaa vain lippalakki.
    Keikka oli pettymys niille, jotka odottivat Richeyn palaavan lavalle ja niille, jotka glamorosoivat menneitä, eivätkä ole vieläkään sulattaneet 90-luvun puolessa välissä tapahtunutta muutosta. Keikka oli pettymys niille Nicky-faneille, jotka odottivat hänen käyttäytävän toisin kuin 34-vuotiaan isän. Sunnuntai-ilta oli ikimuistoinen kokemus niille, joilla suhde yhtyeeseen on kunnossa.

xeep