Manic Street Preachers koostui alunperin neljästä lapsuudentoverista Blackwoodin kaupungista Etelä-Walesista: laulaja & kitaristi James Dean Bradfield, hänen serkkunsa rumpali Sean Moore, basisti & sanoittaja Nicky Wire ja kitaristi & sanoittaja Richey James. Yhtye on levyttänyt musiikkia yli kymmenen vuoden ajan, varsinaisia studioalbumeita on kertynyt kuusi: Generation Terrorists (1992), Gold Against The Soul (1993), The Holy Bible (1994), Everything Must Go (1996), This Is My Truth Tell Me Yours (1998) ja Know Your Enemy (2001). Kolme viimeisintä on ilman kitaristi / sanoittajaa Richey Jamesia. Vuonna 2002 ilmestyi greatest hits -kokoelmalevy Forever Delayed ja kesällä 2003 kokoelma Lipstick Traces (A Secret History of Manic Street Preachers), joka sisälsi b-puolia ja covereita vuosien varrelta.

"Manics" tunnetaan keikoista. Kun The Holy Bible julkaistiin, yhtye alkoi lopulta saada ansaitsemaansa suurempaa suosiota. Tämä näkyi suosituilla kiertueilla Aasian ja Euroopan maissa. Vuosi 1994 päättyi Lontoon Astorian keikkoihin, joista jälkimmäisin jäi Richeyn viimeiseksi. Hän katosi mystisesti Embassy -hotellilta 1.2.1995. Kaksi viikkoa myöhemmin hänen autonsa löydettiin läheltä Severnin siltaa, joka on kuuluisa itsemurhistaan ja siitä, että siltä hypännyttä on lähes mahdotonta löytää. Richeyllä oli anoreksia, lisäksi hän kärsi alkoholiongelmasta ja viilteli itseään useaan kertaan, ensimmäisen kerran ollessaan 18-vuotias. Richeyn katoaminen oli raskasta muille bändin jäsenille, mikä näkyi mm. Haciendan keikalla Nickyn purskahtaessa yhtäkkiä itkuun. Silti James, Sean ja Nicky eivät missään vaiheessa tunteneet tarvetta muuttaa kokoonpanoaan korvatakseen Richeyn jättämää aukkoa.
- Richey on aina mukana lavalla ja muusta en välitä paskaakaan, sanoi Nicky eräässä haastattelussa.

Manicsin musiikin tyyli vaihtelee glam-punkista jopa poppiin, mutta bändi ei ideologisesti ole koskaan muuttunut. Se on edelleen työväenluokan bändi, joka tekee suuria lauluja pienistä ihmisistä.

Waleslainen työväenbändi on ollut Brittein saarilla iso asia. Kaksi "hittilevyä" voittivat Brit Awardit (Everything Must Go 1997 ja This Is My Truth Tell Me Yours 1999) vuoden parhaina albumeina ja ryhmä sai vuoden parhaan yhtyeen palkinnon samoilla kerroilla . Suomessakin albumin This Is My Truth Tell Me Yours suosio oli huomattava, ilmestymisviikollaan sen nousi listaykköseksi ja kamppaili pitkään listojen kärjessä kotimaisen Bomfunk MC'sin menestyksekkään debyyttialbumin In Stereo kanssa.

Brittilehdistö on puhunut jopa rock-kuninkaasta viitatessaan Manicsiin. Musiikin ohella yhtyeen tarinasta on tullut rockin legendaa; Manic Street Preachers on niputettu yhteen traagisten hippien ja itsetuhoisten rokkareiden kanssa. Tämän hetkinen Manic Street Preachers ei ole psyykkeeltään sama yhtye, joka aloitti nousunsa pienestä Blackwoodin kaivosyhteisöstä vuonna 1991 julistaen vastakulttuuriaan hyökäten nykykulttuuria vastaan. Se otti tuolloin vaikutteita yhtyeistä kuten The Clash ja New York Dolls sekä filosofeista Sören Kierkegaard ja Friedrich Nietzsche. Alkuaikojen Manicsilla oli niin paljon kunnia-asioita ja agitoitavaa, että yhtye muistutti lähinnä ikiteinien muodostamaa glam-punkmaista sotilasleiriä. Richeyn katoamisen musiikki siistiytyi. Everything Must Go -levyllä yhtye käytti muhkeita jousisovituksia kitaroiden seassa, samoin kuin This Is My Thruth Tell Me Yours -albumilla jolla jousisovitukset oli vielä hallitsevampia kuin "tuplalevyn ensimmäisellä osalla".