Richey Edwards - modernien painajaisten tulkitsija

Wales kohtasi 80-luvulla todellisen aallonpohjan. Margaret Thatcherin ajama talouspolitiikka kaatoi elintärkeät kaivokset etelässä, ja aivopesi väestön uskomaan, että "te olette köyhiä ja luokkasota on täysin vanhanaikaista". Koko maa tuntui näivettyvän käsiin ja etenkin nuorisokulttuuri oli täysin kuollutta. Toivoa paremmasta antoi ainoastaan vuonna 1984 alkanut kaivosmiesten lakko.
Lakon, Orwellin, The Clashin ja Guns ’N’ Rosesin innoittamana etelä-walesilaisesta Blackwoodin kaivoskaupungissa syntyi 80-luvun lopulla bändi, joka hyökkäsi aggressiivisesti oikeistolaisuutta ja Thatcherin aikaansaannoksia vastaan. Parikymppinen Richey ja hänen elinikäiset ystävänsä James Dean Bradfield, Sean Moore ja Nicky Wire perustivat Manic Street Preachersin muuttaakseen luokkasodan taas seksikkääksi ja ollakseen vaihtoehto Britannian tylsälle ja älyllisesti haasteettomalle nuorisokulttuurille. Normaali rokkaaminen ei tullut kysymykseenkään - heidän musiikkinsa tuli tihkua sosiokulturaalista uhkaa.

Angstinen saarnamies

Ensimmäisinä Manicsien huutoon vastasivat yliopisto-opiskelijat. Richey Edwards, jonka kynästä bändin uhka useimmiten lähti, edusti heidän ihannoimaansa vallankumouksellista vastakulttuuria lähes kaikin mahdollisin tavoin. Hän pukeutui ja käyttäytyi naisellisesti ja oli samalla seksisymboli, joka pidättyi seksuaalisuudestaan ennen kolmea viimeistä vuottaan. Ylitse kaiken muun nousivat kuitenkin miehen millintarkasti maaliinsa osuneet lyriikat. Hänen sanoituksissaan äärimmäisen negatiivinen maailmankuva sekoittui saumattomasti walesiläiseen melankoliaan, sekä täsmälliseen asiatarkkuuteen.
Tekstien aihepiirit vaihtelivat levyittäin, mutta kaikille oli yhteistä kulttuurin avulla tapahtuva epäkohtien esillepano, ja toisaalta vieraantuminen nyky-yhteiskunnasta. Myös kristinuskoa vastaan hyökkääminen oli ominaista, eikä iloisuutta löydy monestakaan kohdasta. Sanoittajana hänen uransa huippukohtana pidetään albumeita Generation Terrorists (1992) ja The Holy Bible (1994) jotka molemmat tutkivat pettymystä ja pettymyksen aiheuttamia seurauksia niin vasemmistolaisessa kuin oikeistolaisessakin yhteiskunnassa.

Unelman hinta

Richeyn runosuonen pulputessa (kirjaimellisesti) valtoimenaan, alkoi huoli miehen henkisestä tilasta levitä. Ihmisenä tilanne oli nimittäin täysin päinvastainen kuin runoilijana - Richey ei koskaan hallinnut elämäänsä aikuisiällä. Edwards ei todellakaan suhtautunut käsittelemiinsä asioihin olankohautuksella, saati elämäänsä kevytmielisesti. Ensimmäisen kerran miehen itsetuhovimma tuli esille vuonna 1991, kun hän kyllästyi inttämään vastaan bändin aitoutta epäilleelle journalistille. Kun puhe ei tehonnut, Edwards otti partaterän ja viilsi käteensä tekstin "4REAL" -tosissaan. Ensimmäistä kertaa hän myönsi medialle, ettei kyseessä ollut sattuma, vaan lähes jokapäiväinen tapa muuttaa henkinen tuska fyysiseksi. Voimattomat Manicsit kertoivat, että asian kanssa oli yksikertaisesti elettävä. Vahtiminen kellon ympäri on liikaa, oli ihminen kuinka tärkeä tahansa.
Viiltely ei ollut miehen ainut hengenvaarallinen tapa. Edwards kärsi vakavasta unettomuudesta ja maanis-depressiivisyydestä, joita hän lääkitsi runsaalla alkoholinkäytöllä. Anoreksiaa Richey taas piti itsetuhoisuuden hienostuneimpana ilmenemänä ja jäi kuin puolivahingossa koukkuun. Asioiden kulkiessa huonompaan suntaan hän hakeutui bändin tukemana sairaalahoitoon. Hoidossa Richeyn tila osoitti merkkejä kohenemisesta, ja asioiden uskottiinkin vihdoin olevan kunnossa. Toiveikkuus murskautui kuitenkin jo joulukuun lopulla 1994, ja ilmapiiri oli Nicky Wiren mukaan kammottava ja odottava. Richey Edwards katosi 28-vuotiaaana 1.2.1995 jäljettömiin jättämättä minkäälaista viestiä tapahtuneesta. Kukaan ei koskaan saanut tietää totuutta hänen kohtalostaan.
Tänään 1.2.2002 Richeyn katoamisesta on kulunut seitsemän vuotta, ja Walesin poliisin oli määrä julistaa hänet virallisesti kuolleeksi. Vanhempien tahdosta tapaus kuitenkin jätetään edelleen avoimeksi.