Seitsemän päivää Richeyn elämässä

Tiistai: Menen Guilfordiin. Ostan Franz Kafkan Silver Surferin, kukikkaan farkkutakin Snobista, ruusuja, värinauhan kirjoituskoneeseen, valkoisen paidan Etamista ja Black Crowes T-paidan. Saavun studiolle juuri ennen kuin Nicky palaa hedelmäpelikierrokseltaan Wokingista. Tänään hän hävisi 20 puntaa. Leikkaan Sun ja Mirror -lehdistä kirjaimia maalatakseni sprayllä tekstiä ostamaani paitaan. Ostan Halfordsin autospraymaalia. Maalaan paitaani tekstin Aesthetic Debris (=esteettinen raunio). Sitten paloittelen seinääni varten Bert Sternin viimeiset valokuvat Marilynista ja Rodinin erään kuvakokoelman. Ennen päivällistä saan luettua Christopher Grayn romaanin Everyone Will Live In His Own Cathedral. James näyttää meille uutta tatuointiaan, siinä lukee Anxiety Is Freedom (=ahdistus on vapautta). Menen TV-huoneeseen ja pelaan Aku Ankan läpi meidän SEGA MegaDrivella. Se kohtelee minua paremmin kuin useimmat ihmiset. Minusta kaikki joilla on vielä Nintendo on ihan tuhnuja. Ja Vic Reeves on ihan tuhnu, koska hän on vasta tasolla 2 Sonic The Hedgehog -pelissä, minä pääsin pelin läpi jo kuukausia sitten. Ja minun on pitänyt harjoitella soittamista 6 tuntia päivässä. Vitut kitarasta. Liian helppoa.

Keskiviikko: Olen alakuloinen. Lähdemme huomenna Black Barnista, ja meidän pitää ottaa lukuisia valokuvia. Keskiviikkona aamiainen on aina surullinen koska musiikkilehdet saapuvat silloin. Menen takaisin sänkyyn, nousen vasta iltakuuden uutisten aikaan. Revin julisteeni makuuhuoneen seinältä, sillä en halua jättää Keithiä, Johnnya, Stalinia, Flavor Flavia, Axlia, Liz Tayloria madoiksi. Ihmiset ovat kuin matoja; pieniä, sokeita ja merkityksettömiä. Sytytän kokon makuuhuoneeni edessä; poltan kaikki kuvat, kirjat ja vaatteet jotka muistuttavat minua Black Barnista. Sean, Nick ja James liittyvät seuraani. Hauska insinööri Matt tulee katselemaan. Hanoi Rocks soi täysillä. Don't You Ever Leave Me repeatina. Ajattelen paljon Razzlea ja sitä miten surullinen olen. Pilaan henkisen arvokkuutemme.

Torstai: Kiertuejohtajamme Rory saapuu. Lähdemme Lontooseen. Tammikuusta lähtien olemme asuneet managerimme kanssa Shepherds Bushissa. Asumme nyt tuottaja Steve Brownin Wandsworthin kartanossa kunnes saamme miksauksen valmiiksi Hit Factoryssa. James ja Steve aloittivat miksauksen tänään. Minä käveleskelen yksikseni Tottenham Court Roadilla, Oxford Streetillä ja Soholla. Alkaa sataa, eikä edes halvat unelmat saa sadetta lakkaamaan... Lähden takaisin studiolle. Katson TV:stä Secret Historya, se kertoo Londonderryn vuoden 1972 kansalaisoikeusmarsseista, 13 viatonta ihmistä kuoli. Hit Factorya vastapäätä löytyi viime viikolla IRA:n pommi. Hallitus sulkee kaikki postilaatikot joista pelätään löytyvän lisää pommeja. Ne eivät poista niitä, pitävät ne vain laudoitettuina kunnes Irlanti taas unohtuu vähäksi aikaa. He eivät saa terrorismia kuriin, he voivat vain reagoida.

Perjantai: Soitan Public Enemyn Fight The Poweria ja The Clashin debyyttialbumia ja tulen iloiseksi. Steve on studio kolmosessa työstämässä taustalaulua Another Invented Diseaseen. Menen TV-huoneeseen, katson editoitua BC:n versiota Scumista ja kuuntelen Quadrophenin viimeistä osaa. Väsyttää. Eräs managerimme tulee paikalle ja vie minut drinkille Actonin studiolle. Se meinaa sitä, että yövyn toisen managerin luona Shepherds Bushissa. Lattialla.

Lauantai: Ostan turkin Kensingtonista. Menen takaisin Wandsworthiin. Juon paljon Glengettie-teetä ja katselen Ali-videoitani ja Saint And Greavsieta. Toivon, että voisin olla siemen. Sänkyni yläpuolella on Steven kultalevyt sekä valokuvia Ian Astburystä nauhoittamassa Lovea ja George Michaelista Steven bileissä. Ja Andrew Ridgely näyttää vihaiselta yhdessä valokuvassa. Luen lehtiä. The Independentin mukaan Itä-Eurooppa on todiste kapitalismin voimasta, mutta Pinotchetin mukaan kyse on Kolmannen maailman kapitalismista. Yksi CBS:n autonkuljettaja on jugoslavialainen pakolainen kahdenkymmenen vuoden takaa. Miksi lehdistö ei koskaan haastattele hänen kaltaisiaan? Tutkiva journalismi on usein aika vajanaista ja otsikoihin pääsee hyvin eriskummallisilla tavoilla. Eurooppa on ja tulee aina olemaan epäonnistunut Amerikka. Laitan kaukosäätimellä Public Enemyn soimaan. Ne laulaa "You have to realise that it's a form of slavery, organized under swarm of devils" (=Teidän pitää ymmärtää, että kyseessä on paholaisten parven ohjaama orjuus). Kuuntelen koko iltapäivän levyjä, sitten katson In Bed With Madonnan ja In Bed With Carterin. Madonna on enemmän politiikkaa, hän ymmärtää Coca Colan. Carter ymmärtää vain vuokralait. Rasittavaa olla sängyssä koko päivä. Klaustorofobinen olo, kuin olisin raskaana ja tuntisin yhtä aikaa kuoleman lähelläni, sanoo Simon Reynolds. Tänään rakastuisin mielummin pesukoneeseen kuin naiseen.

Sunnuntai: Steven vaimo tekee päivällistä. Hit Factoryssä saamme kuulla The Bomb Squad remixin Repeatista. Rakastumme siihen. Steve ja James työstävät NatWest-Barclay's-Midland's-Lloydsia. Minä pysyttelen TV-huoneessa ja soitan A Streetcar Named Desirea. Loppupäivän etsin tietoa niin paljon kun voin oikeusosastoa varten. Traci Lords saapuu perjantaina. Matkalla takaisin Wandsworthiin pyydän kuljettajaa pysähtymään Oxford Streetin lähellä. Ostan Sly and The Family Stonesin There's A Riot Going Onin ja Silver Surfer: The Universe According to Thanosin. Rakkautta ja vihaa. Käyn suihkussa. Luen lehtiä sängyssä koko illan. Saan tietää että Saddam Hussein on vienyt itselleen 5 prosenttia Irakin öljytuloista. Kuinkahan paljon Yhdysvallat ovat vieneet öljytuloistaan? Niiden mielestä öljy on tehokkaampi ase kuin atomipommi; ja silti he uskovat, että saudiarabialaiset palaavat vuosisadan sisällä telttoihin. Kaikki tämä huolestuttaa minua valtavasti. Kysyn itseltäni, kuka opettaa meidät seisomaan lippumme edessä kansallislaulun soidessa? Lehdistö...