Richey on kadonnut - Sweet Exile?

Rockmuusikon katoaminen ei ole kovinkaan harvinaista. 60-luvun loppupuolella Fleetwood Macin Jeremy Spencer katosi los angelesilaisesta hotellista muutamaa tuntia ennen keikkaa. Kun hänet löydettiin joitakin päiviä myöhemmin - uskonnollisen kultin Children of God luota - hän kieltäytyi palaamasta bändiin eikä soittanut heidän kanssaan enää koskaan. Joe Strummer jätti The Clashin 80-luvun alkupuolella eikä häntä nähty ennen kuin yksityisetsivä jäljitti hänet Pariisista. Strummer sanoi, että hän vain yksinkertaisesi halusi pitää taukoa.

Helmikuun 1. päivänä Manic Street Preachersin kitaristi Richey James lähti Lontoossa sijaitsevasta Embassy hotellista hieman ennen kuin hänen oli määrä lentää Yhdysvaltoihin 30 päivämäärää sisältäneelle promootiokiertueelle. Häntä ei ole nähty sen jälkeen.

Scotland Yard uskoo hänen ajaneen hopeanvärisellä Vauxhall Cavalierillaan asunnolleen Cardiff Bayhin. Viime perjantaina auto löydettiin M4:llä sijaitsevalta Austin huoltoasemalta, parin sadan metrin päästä kuuluisasta itsemurhapaikasta, Severnin sillasta. Auto oli ollut siellä tiistaista (helmikuun 14. päivästä) lähtien. Poliisi, hänen perheensä ja kolme muuta bändin jäsentä ovat todella huolestuneita, sillä Richeyn pahamaineiset mielialavaihtelut ovat aiemmin saattaneet hänet äärirajoille - viime vuonna hän joutui yksityisklinikalle hoitoon alkoholismin, anoreksian ja itsensä viiltelemisen takia.

Manicsit ovat kuuluisan mahtipontinen yhtye, ja Richey on sen mahtipontisin jäsen. Vaikka he eivät vielä olekaan tunnettuja, heidän punkrockinsa on iskeytynyt suoraan epätavallisen laajaan nuorten musiikkifanien joukkoon, ylettyen heavy metallista teinipoppiin. Kolmen viimeisen vuoden aikana he ovat julkaisseet useita top 40 singlejä ja kolme albumia, joista kaksi ensimmäistä on myynyt yli 100 000 kappaletta Iso-Britanniassa. Heistä oli tulossa maailmanlaajuinen menestystuote. USA:n kiertueen lisäksi neuvottelut Judge Dredd -filmin (pääosassa Sylvester Stallone) tunnussävelmän tekemisestä olivat alkaneet. Miksi Richey pakeni niinkin tärkeässä vaiheessa uraansa?

Huolimatta loistavasta musiikillisesta traditiostaan, Wales ei ole saanut osaansa popmaailman menestyksestä. Lukuun ottamatta lyhyttä notkahdusta Alarmin myötä 1980-luvulla, walesilainen rock alkaa ja päättyy Tom Jonesiin ja Shakin´ Stevensiin. Manicsit ovat kotoisin yhteenkuuluvuutta tuntevasta, työväenluokkaisesta Blackwoodista, kukkuloiden sydämestä. Kaivosten sukeuduttua Blackwood ja sen yksikatuinen keskusta loivat itsensä uudelleen pienenä liikekeskuksena. Iltaisin teini-ikäisten jengit notkuvat kauppojen edustalla, koska heillä ei ole oikein muutakaan tekemistä.

Tällaisissa puitteissa bändin jäsenet - Richey (oikean nimi Richard James Edwards), Nicky Jones, Sean Moore ja James Dean Bradfield - varttuivat. Sean ja James ovat serkuksia ja jakoivat lapsena makuuhuoneen. Richey asui isoäitinsä luona, koska hänen hiusmuotoilija-vanhemmillaan ei ollut varaa huolehtia hänestä.

Pojat tapasivat Pontllanfraithin ala-asteella, jatkoivat koulunkäyntiään yhdessä Oakdalen peruskoulussa ja myöhemmin vielä Crosskeyn kolmannen asteen oppilaitoksessa. Koulutoverit muistavat Manicsit mukavina ja älykkäinä, aina nenät kirjoissa kiinni. Richey muistetaan ujona. Kaikki Manicsit ovat suorittaneet ylioppilastutkinnon - Richey on usein kerskunut kolmella A-arvosanallaan - ja hän ja Nicky kävivät yhdessä Swansean yliopistoa; Richey suoritti loppututkinnon 1989, mikä tekee hänestä epätavallisen oppineen rocktähdeksi. Vuonna 1988 James, Sean ja Nicky alkoivat soittaa samassa bändissä. Richey liittyi bändiin vuonna 1990 kitaristiksi, vaikka hän osasi tuolloin soittaa vain kaksi sointua. Tästä huolimatta hänen panoksensa oli kenties tärkein, ja vasta hänen liittymisensä myötä bändi alkoi tarkentaa kulkusuuntaansa. Hänen todellinen osuutensa olivat sanoitukset, jotka selvittävät hänen nihilististä maailmankatsomustaan.

”Työttömyys ja sade saavat Blackwoodissa aikaan toivottomuuden tunteen. Monet nuoremmat ihmiset tuntevat sen. Manicsit sanoivat elämän olevan lyhyt - mutta siitä voi irrottautua”, sanoo Nickyn isoveli Patrick Jones, joka työskentelee Blackwoodin kirjastossa. ”En usko Manicsien ryhtyneen soittamaan rikkoakseen tabuja. He olivat idealisteja ja halusivat muuttaa asioita.” Richey, jonka vasempaan käsivarteen on tatuoitu "Useless Generation", sanoikin myöhemmin: ”Siellä mistä me tulemme on synnynnäistä melankoliaa ilmassa. Siitä lähtien kun sen tajuaa tuntee olonsa jotenkin lyödyksi.”

Bändin raivo purettiin aluksi Manchesterin musiikkipiireihin, jotka olivat hallitsevia niihin aikoihin. Älykkäästi markkinoiden itseään vetoamaan sekä räppäreihin että rokkareihin, he sekoittivat transvetistisen lavaimagon tilannekohtaisiin iskulauseisiin - tämä on tehty ehkä ennenkin, mutta epäilemättä ei ainakaan Walesissa. Sen ajan postmodernissa tyylissä Manic Street Preachers oli käsite jo ennen kuin siitä tuli todellisuutta. Vuonna 1990 bändi purjehti ihmisten tietoisuuteen Melody Makerin numerossa, jossa heidän päällekäyvät mielipiteensä oli räväytetty keskiaukeamalle. Richeyn mukaan bändi oli luotu samanaikaisesti sekä juhlistamaan että tuhoamaan modernin elämän tyhjyyttä. Manicsien oli määrä olla kaikkien aikojen mahtavin bändi; he myisivät ensimmäistä levyään 30 miljoonaa kappaletta, ja sen jälkeen, suosionsa huipulla, hajoaisivat.

Vuonna 1991 Heavenly-levy-yhtiön julkaiseman kahden singlen jälkeen Manicsit allekirjoittivat sopimuksen Columbian kanssa, ja marraskuussa he saivat ensimmäisen top 40 hittinsä: Love´s Sweet Exile. Debyyttialbumi, Generation Terrorists - täynnä lainauksia Sylvia Plathilta, Albert Camusilta, Rimbaudilta ja E. E. Cummingsilta - kipusi seuraavassa helmikuussa sijalle 13. Cover-versio M*A*S*H -sarjan tunnussävelestä (Suicide Is Painless) saavutti sijan seitsemän syyskuussa 1992. Tämä oli heidän korkein listasijoituksensa. Toinen albumi, Gold Against The Soul, ylsi sijalle kahdeksan kesällä 1993.

Siihen mennessä Richey oli jo kulttihahmo. Hän oli energinen ja karismaattinen lavalla sekä musiikkilehdistön rakastama loistavan haastattelumateriaalin takia (Kuka muu latelisi jyrkkiä syvällisyyksiä kuten ”Rakkaus on mahdoton käsite”?) Kerran hän jopa viilsi tekstin ”4 REAL” käsivarteensa kesken NME journalisti Steve Lamacqin kanssa tehdyn haastattelun. Lamacq väitti Manicsien olevan vain Clashin walesilainen kopio.

Bändin teini-ikäiset fanit rakastivat Manicseja, koska bändi ilmaisi heidän omia hämmennyksen ja "me vastaan muu maailma" -tunteitaan. Jotkut heidän seuraajistaan olivat pakkomielteisiä omaksuen bändin nuhjuisen punk-tyylin ja lähettäen heille kiihkeitä kirjeitä - joskus jopa verellä kirjoitettuna.

Mutta kuuluisuuden myötä Richeyn tilanne huononi. Vuonna 1993 tehdyssä haastattelussa Nicky kertoi sekä Richeyn että Jamesin alkoholisoituneen. ”Tuon ajanjakson aikana Richey ei ole viettänyt yhtään päivää ilman vähintäänkin puolta pullollista vodkaa. Se on melko masentavaa.” Jos Generation Terrorists oli julistus Britannian vieraantuneelle nuorisolle, käsittäen brutaaleja lauluja joiden kohteina olivat Lontoon sikarikkaat pankit ja McDonald´s, viimeinen albumi The Holy Bible (1994) oli paljon syvällisempi. Richey teki 70 prosenttia sanoituksista - suurin osa on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, eikä synkkiä kuvauksia keskitysleireistä, anoreksiasta ja korruptiosta lievitä yksikään kepeä mielikuva. Suuren mittakaavan tuska heijasti kirjoittajan syveneviä henkilökohtaisia ongelmia. Itse asiassa juuri se viha ja energia, joka erotti Manicsit muista, oli kääntymässä heidän tuhokseen.

Viime kesänä Richey oli sairaalassa alkoholisminsa takia. Lähtiessään yksityiseltä Prioryn klinikalta Roehamptonista, jonne hänet vietiin Cardiffin NHS sairaalassa vietetyn ajanjakson jälkeen, hän tunnusti saaneensa hoitoa myös anoreksiaan ja itsensä viiltelyyn. Nämä ongelmat liitetään yleisemmin naisiin kuin miehiin. ”Minulla ei mennyt kovin hyvin, ja uskoin kehoni olevan vahvempi kuin se olikaan. Minun mieleni on melko vahva, mutta vaadin keholtani liikaa”, hän sanoi. Sen jälkeen vertaukset viime vuonna itsemurhan tehneeseen amerikkalaiseen rock-laulaja Kurt Cobainiin ovat yleistyneet. Cobainin bändillä Nirvanalla on musiikillisesti paljon yhteistä Manicsien kanssa.

Paljastus Richeyn viiltelystä sai aikaan järkyttävän reaktion teinityttöfaneilta. Vaikka Iggy Pop viilteli itseään lavalla 70-luvun alkupuolella, Richeyn itsensä silpominen on saanut aikaan voimakkaamman reaktion, koska hänelle se oli henkilökohtaisempaa. Musiikkilehdistö oli hukkua kirjeisiin, joissa fanit kertoivat olevansa Richeyn lailla riippuvaisia itsensä viiltelystä. Richey selitti olevansa pakotettu viiltelemään: ”Jos en viiltele itseäni jotain kamalaa tapahtuu." Melody Maker julkaisi nuoren tytön kirjoittaman kirjeen, jossa sanottiin: ”Minusta tuntuu että voisin ´räjähtää´, mutta jos viiltelen ihoani kaikki on hyvin.”

Viime kesäiset valokuvat paljastavat säälittävän näyn: Richey on riutunut, hänellä ei ole meikkiä ja hänellä on päällään haalari johon on kirjoitettu ”Mies joka silpoo itseään on kirottu, eikö vain?” Manicsit olivat kiertueella lokakuussa, jolloin otaksuttiin Richeyn olevan toipumassa. Silti kun bändi soitti keikan ennen joulua Lontoossa 27-vuotias kitaristi oli pelottavaa katseltavaa. Hän oli yhä laiha ja pukeutuneena farkkuihin ja T-paitaan, ja hän norkoili varjoissa lavan takaosassa. Hän näytti enemmänkin yrittävän sietää musiikkia kuin osallistuvan sen soittamiseen.

Kuitenkin suunnitelmat tämän kuun Amerikan kiertueesta etenivät. Manicsit eivät ole vielä lyöneet läpi Yhdysvalloissa, ja heidän levy-yhtiönsä Epic, jonka kanssa heillä on kahdeksan albumia käsittävä sopimus, odottaa sitä innolla. Kiertue, jonka oli määrä alkaa Tucsonista viime viikolla, olisi ollut uuvuttava ja kulkenut ristiin rastiin Amerikkaa kuukauden ajan. Johtopäätös onkin ettei Richey kestänyt tätä.

Ottaen huomioon kiihkeyden jolla bändi tavoitteli tähteyttä, heistä oli tulossa yllättävän vastahakoisia tähtiä. Aiemmin bändi ilmoitti julkisuudessa vihaavansa Walesia, kuitenkin vielä äskettäin he kaikki asuivat vanhempiensa luona Blackwoodissa - ja ainoastaan James on nyt muuttanut pois alueelta. Richey osti asunnon Cardiffista, ja Nicky on mennyt vasta naimisiin Blackwoodilaisen tytön kanssa ja ostanut talon läheisestä kaupungista.

Tänä vuonna Richeyn tavanneet ystävät vahvistavat hänen olleen oudossa tilassa. Eräs 30-vuotias, joka kertoi tavanneensa hänet Newportin keikalla tammikuussa, sanoi: ”Hän valitti olevansa tylsistynyt. Hän oli ajellut päänsä kaljuksi, koska hänellä oli tylsää.” Sitten vielä katoaminen: Manicsit odottivat kaksi viikkoa ennen kuin he paljastivat Richeyn olevan kadoksissa. Hänen isänsä Graham on tehnyt tunteellisen vetoomuksen hänen palaamisekseen. Nicky sanoi: ”Jos Richey ei halua tulla takaisin, se sopii. Mutta me haluaisimme hänen vain soittavan meille tai lähettävän postikortin.” Scotland Yard kertoi eilen, että näihin vetoomuksiin on ollut hyvin vähän vastauksia, huolimatta siitä että ne julkaistiin useissa maanlaajuisissa sanomalehdissä. Mitään johtolankoja Richeyn olinpaikasta ei ole.

Blackwoodissa bändin jäsenet ovat paikallisia sankareita ja ovat jättäneet perintönään kymmeniä korkealle tähtääviä rocktähden alkuja. Richeyn fanit eivät voi uskoa hänen olevan kadoksissa. Suositun poprunouskurssin vetäjä Patrick Jones sanoo: ”Se on surullista. Se saa ymmärtämään kuinka hauras elämä on. Ajattele millaista on olla kuuluisa - haluat sitä todella, mutta kun saavutat sen et pystykään selviytymään siitä.”