Richeyn TV-haastattelu Japanissa

Minusta tuntuu että länsimaiset ihmiset kärsivät liiallisesta nautinnonhaluisuudesta, he ovat onnettomia vaikka heillä ei ole juurikaan syytä siihen.

Luulen, että jotain vain puuttuu sellaisten ihmisten elämästä. Minun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin ja tuntea aitoja tunteita. Isäni esimerkiksi oli minun ikäisenä hyvin onnellinen, ja silloinen elintaso ei ollut mitään verrattuna nykyiseen; silti istun kotona ja valitan koko ajan. Hänen on hyvin vaikeaa ymmärtää sitä. En tiedä mistä tämä tyytymättömyys tulee, se on kai minun sukupolvelleni tyypillinen ongelma.

Englantilainen musiikki on ihan rappiolla, ei ole enää suuria idoleja ja kaikki kuuntelevat menneisyyden bändejä. Ja Englanti yrittää kovasti jäädä pois EEC:stä (=Euroopan talousyhteisö), ja niin pitäisikin, mutta britit luulevat valtiollaan olevan vielä suuri merkitys maailmassa. Se ei merkitse enää tosiasiassa mitään, sen voisi hyvin sekoittaa johonkin Kolmannen maailman valtioon.

Viime vuosikymmenellä brittimusiikilla ei ole ollut juurikaan vaikutusta muuhun maailmaan, lähinnä vain amerikkalaiset bändit onnistuvat siinä. Tämä kertoo paljon maailmankulttuurin amerikoitumisesta. Me kävimme eilen Tokiossa shoppailemassa, ja melkein joka kaupan vuosikertaviinit olivat amerikkalaista merkkiä. Ihan kuin tylsä Amerikka olisi mustavalkoisuudellaan poistanut maailmasta kaiken värikkyyden.

(Taustalla soi pätkä The Wildheartsien kappaleesta Turning American)
Pidän Wildheartseista, mutta nekin ajattelevat klassisesti että Englanti oli joskus mahtava, ja nyt asiat ovat väärin. Tarkoitan, että omaa kohtaloaan voi tässä tapauksessa hallita: jos teet hyvää musiikkia, teet hyvää musiikkia; mutta tämä laulu sanoo lähinnä: "Englanti oli joskus mahtava, joten sen täytyy aina olla mahtava." Minusta musiikkia arvostellaan sen perusteella mitä se on ja kulttuuria sen perusteella mitä se tuottaa - ei vaikuta sanoa, että Englanti oli joskus kiva paikka, jos se ei sitä enää ole. Ehkä The Smiths oli paljon merkityksellisempi bändi kuin The Wildhearts, koska he käsittelivät yleisiä ongelmia ja kulttuurin pahoinvointia, eivätkä laulaneet siitä miten asiat olivat joskus paremmin.

Mielestäni monien amerikkalaisten bändien ongelma on se, että he juovat pullon Jack Danielsia ennen kuin alkavat tehdä musiikkia ja vetävät nahkahousut jalkaan ennen kuin alkavat kirjoittaa lyriikoita. Meille sanat ja musiikki tulee ensin, ja kaikki muu on toissijaista.

Meille riittää, jos joka keikallamme on yksi ihminen joka ostaa albumimme tai ymmärtää meitä. Briteissä on paljon ihmisiä jotka ostavat levyjä vain koska niitä soitetaan radiossa. He pitävät ehkä jostain laulusta, kuuntelevat sitä muutamana päivänä ja se siitä. Kuitenkin on paljon ihmisiä jotka ostavat levyjämme ja kuuntelevat niitä joka päivä, aivan kuten mekin kuuntelimme omien idoliemme levyjä. Niin kauan kuin meillä on sellaisia uskollisia faneja mitä itse olimme meistä on mahtavaa olla tässä bändissä.

Me yritämme tehdä hittikappaleen joka on kuin Motorcycle Emptiness, mutta vain 3 minuuttia pitkä, helpompi ymmärtää ja lyriikoiltaan tiiviimpi.